Imagination - the mother of knowledge

Albert Einstein on sanonut, että mielikuvitus on tietoa tärkeämpää. Tämän opin, kun olin eilen kuuntelemassa antropologi Peter Collinsia, joka puhui aiheesta “Ghosts and hauntings – towards an anthropology of imagination. Seminaarin opit eivät jääneet tuohon yhteen lauseeseen, vaan jäin pohtimaan tiedon ja mielikuvituksen sekä mielikuvituksen ja eletyn elämän yhteyttä.

Suomessa sanalla mielikuvitus on vähän lapsellinen kaiku ja sitä käytetään usein myös vähän negatiivisessa mielessä ”sinulla taitaa olla vähän liian vilkas mielikuvitus” -tyyliin. Meillä keskusteluissa, varsinkin vakavammin otettavissa sellaisissa, pyritään häivyttämään kuvitteellinen tai suositaan luovuus-sanaa mielikuvituksen sijaan. Luovuudelle on kuitenkin keskeistä juuri kuvittelu, mielikuvien ja näistä nousevien uusien ajatusten hyödyntäminen.

Kovinkaan moni ei tunnusta mielikuvitusta osaksi tietoa. No, minä ainakin uskon, ettei uutta tietoa synny ilman mielikuvitusta, sillä mielikuvitus on myös kykyä ihmetellä ja kysyä. Mitä muuta nämä paljon kohutut innovaatiot ovat kuin mielikuvituksen tuotteita? Itse olen myös kenttätöitä tehdessäni ja niitä analysoidessani oppinut, että aineiston tulkinnassa tarvitaan mielikuvitusta – mitä enemmän sitä on, sen rikkaampi tulkinta syntyy. Tämä tulkinta on tietysti pystyttävä perustelemaan.

Antropologi Peter Collins on tehnyt tutkimustaan kveekarien parissa. Kveekarit ovat uskonnollinen ryhmä, jonka jäsenet uskovat, että jokainen voi kokea jumalan läsnäolon ilman välikäsiä. Heillä ei ole pappeja vaan erilaisia hengellisiä kokouksia, joita Collins oli seurannut useamman vuoden ajan. Tästä siis tuli hänen tutkimukseensa tuo ghosts and haunting -osa.  Collins oli kenttätöissään havainnut, että ”henget” olivat täysin arkipäiväinen osa kveekareiden tapaamisia. Hengillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut aaveita, vaan sitä, että kuolleet seurakunnan jäsenet (ja ilmeisesti myös Jumala) ovat osa yhteisöä aivan arkipäiväisin tavoin: he saattavat ilmaantua keskusteluun erilaisina kertomuksina, muistoina. Kyse ei Collinsin mukaan kuitenkaan ole pelkistä muistoista, vaan nämä henget ovat läsnä juuri mielikuvituksen tuotoksina ja heillä on usein myös joku poliittinen tarkoitus – esimerkiksi keskustelun vieminen johonkin tiettyyn suuntaan. Collins vakuuttikin meille kuulijoille, että vaikka filosofit ja psykologit ovat pitäneet mielikuvitusta yksilön ominaisuutena, hänestä se on jaettua, sosiaalista.

Vaikka mielikuvitusta tai kuvittelua on usein tarkasteltu osana uskontoa ja uskonnollisia kokemuksia, on mielikuvitus kuitenkin osa meidän jokaisen arkea. Olen itse havainnut, että esimerkiksi suomalaisessa tuulivoimakeskustelussa mielikuvituksella on kokemuksellisen ja tieteellisen tiedon täydentäjänä varsin suuri rooli. Mielikuvitusta käyttävät niin asiantuntijat kuin asukkaatkin.  Collinsin sanoin olemme varsin mielikuvituksekkaita omassa arjessamme. Tarkkailkaapa itseänne – ettette vain kuvittelisi…

Kirjoitelmani otsikon lainasin Awdhesh K. Singhin samannimisestä artikkelista, jossa aihetta käsitellään vähän laajemmin.

Mukavaa loppuviikkoa!

Weekend in Glasgow

Vietin viikonlopun Glasgow'ssa, joka on täältä länteen (ja hieman eteläänkin) noin kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä. 

Olin onnekas, sillä sain oppaakseni Marin, joka myös on tutkijavaihdossa. Hän kierrätti minua lauantaina ympäri Shawlandsin/Pollockshieldsin kaupunginosia. Aloitimme kierroksemme Pollockin puistosta. Tämä Glasgow'n suurin puisto tarjoaa monenmoista nähtävää niin luonnon kuin kulttuurinkin ystävälle. Siellä oli useampikin aitaus, jossa oli ylämaan karjaa laiduntamassa. Ihmiset ulkoiluttivat koiriaan tai lenkkeilivät tai nauttivat puiston kulttuurinähtävyyksistä.

Puistossa sijaitsee vuonna 1752 rakennettu Pollock House, jota sanotaan myös Skotlannin omaksi Downton Abbeyksi. Tunnelma olikin hyvin samanlainen, eikä ollut vaikea kuvitella kahden kerroksen väen elämää.

Talon alakerrassa, entisessä keittiössä, on nykyisin ravintola, jossa mekin poikkesimme lounaalla. Kiertelimme myös talon muita rakennuksia ja kävimme myös kurkkaamassa talliin, jossa hevoset nuokkuivat.

Matkamme jatkui Shawlandsin kaupunginosaan, jossa ystäväni asuu. Teimme retken Albert Drivelle, jonka toinen pää oli täynnä mitä erilaisimpia etnisiä kauppoja ja toista päätä hallitsivat lähes linnamaiset omakotitalot. Kahden kerroksen väkeä ehkä hieman eri muodossa siis?

Lyhtypylväisiin oli kiinnitetty hauskoja kirjeitä, jotka alkoivat sanoilla Dear Neighbour. Kadun yhteisöllisyyden vaalimiseksi on perustettu projekti, jossa naapureita kannustetaan kohtaamaan toisiaan. Monissa kirjeissä kirjoittajat kertoivat miksi heistä on mukavaa asua Albert Drivella tai mitkä ovat heidän lempipaikkojaan. Joissakin kirjeissä kirjoittaja pyysi ihmisiä myös vierailemaan luonaan. Toimisikohan tämmöinen projekti Suomessa?

Ystäväni kertoi, että hänen mielestään Glasgow on ennen kaikkea ruman ja kauniin asettumista rinnakkain, vastakohtia. Tämän otin ajatuksekseni sunnuntaiaamuna, kun lähdin kävelemään pitkin Clyde-joen rantaa koti Kelvingroven puistoa. Muutamia merkkejä Glasgow'n historiasta suurena teollisuuskaupunkina oli vielä muistuttamassa menneestä.

Joen varteen oli kuitenkin vuosien saatossa noussut mitä moderneimpia ja ihmeellisimpiä luomuksia ja se vanha, mitä oli jäljellä, asettui sinne väliin miten asettui.

Kiinnostuin kaupungin historiasta ja ostin itselleni kirjan Our Glasgow, johon on koottu tarinoita ja perinnettä työväen itsensä kertomana. Kirja on aika karua luettavaa; vaikka työväen olosuhteet ovat olleet hyvin ankarat, ihmisten muistoissa on myös lämpöä ja kaipuuta menneeseen. Jälkeenpäin löysin myös Glasgown historiasta kertovan blogin, jossa voi käydä katsomassa vaikkapa laivanrakennuksesta kertovan filmin vuodelta 1938.

Sunnuntaihini kuului myös modernia taidetta, C.R. Macintoshin tuotosten ihailua sekä kuljailua kaupungilla. Glasgow'n vilkkaalla ostoskadulla, Buchanan Streetillä, soitti mieletön rumpu/säkkipilliorkesteri Clanadonia.

Viikonloppu tuntui varsin lyheltä ajalta ja mieleeni jäi kyllä halu palata kaupunkiin vielä uudestaan. See you Glasgow!

Vanhaa ja uutta

Luin tänään Clifford Geertzin kirjaa Local Knowledge. Further essays in interpretive anthropology ja törmäsin seuraavaan pätkään, joka kuvaa varsin osuvasti myös omaa tutustumistani tähän kaupunkiin.

"We can say that the anthropologists have traditionally taken the old city for their province, wandering about its haphazard alleys trying to work up some rough sort of map of it, and have only lately begun to wonder how the suburbs, which seem to be crowding in more closely all the time, got built, what connection they have to the old city, and what life in such symmetrical places could possibly be like. " (Geertz, 1993 [1983], 73-74.)

Koska yliopisto sijaitsee vanhassa kaupungissa, oli luonnollista, että aloitin sieltä tutustumiseni Aberdeeniin. Kävelin kapeita kujia ja vähän leveämpiä katuja ristiin rastiin, kunnes koin, että päässäni oli jonkinlainen kartta alueesta. Kiertelin, kaartelin ja pohdiskelin ketkä taloissa asuvat, mihin niitä käytetään, olivako kaikki yliopiston rakennuksia. Kyselin taloista myös tapaamiltani ihmisiltä.

Viikonloppuna törmäsin myös vähän modernimpaan Aberdeeniin, mutta se ei ainakaan tässä vaiheessa vielä houkuttele pohtimaan siellä elävien ihmisten arkea.

Haluan vielä uskoa hetken romanttiseen ihannekuvaani Skotlannista. Vaikka aavistelenkin, että näissä taloissa on usein vetoisaa ja kylmää. Energian kanssa saa taistella ihan joka päivä.

Sunnuntairetki

Sunnuntaikävelyni suuntautui meren rantaan. Ajattelin vaihteeksi laittaa vähän enemmän kuvia ja vähemmän sanoja. Matkalla rantaan kuljin jo tutuksi tullutta reittiä Seaton Parkin kautta Don-joen rantaan, yli Balgownien sillan ja joen vartta meren rantaan.

Matkalla meinasin saada golfpallosta päähäni, sillä rantatien toisella puolella on golfkenttä. Golffarit olivat kyllä satojen metrien päässä, mutta niin vain  pallo kopsahti kävelytielle muutaman metrin päähän. Onneksi ei osunut.

Aallokossa lokkien takana leikki hylje. En ensi uskonut silmiäni vaan luulin sitä joksikin ajopuuksi tai muuksi roskaksi, mutta sitten huomasin, kuinka se aika ajoin pompahti pintaan katsomaan ja taas sukelsi aaltoihin. Harmi, etten saanut sitä kuvaan.

Vaikka meri ja ihmiset olivat kuljettaneet rannalle vaikka minkälaista roskaa, oli siellä myös luonnon oma taidenäyttely, josta ohessa muutama esimerkki.

Paluumatkalla poikkesin hautausmaalle. Täkäläiset hautausmaat ovat varsin mielenkiintoisia ja siellä voisi viettää useammankin hetken tutkien erilaisia muistomerkkejä.

 

Muistomerkkejä on muuallakin kuin hautausmaalla. Yhteen hyvin surulliseen, mutta samalla hellyttävään muistomerkkiin törmäsin matkallani merelle. Se on lapsilta ja mieheltä vaimolle ja äidille.

Kevään tulo etenee täällä aika hitaasti. Puiden lehdet ovat olleet aukeamaisillaan jo monta viikkoa. Muutamat puut ja pensaat kuitenkin jo kukkivat ja tuoksuvat. Tarvinneeko sanoakkaan, kuinka kovin tänäänkin tuulee.

Mukavaa sunnuntaita!

Keskusteluja energiasta

Esittelin eilen täällä Aberdeenissa omaa tutkimustani. Kerroin ajatuksiani ubiikista energiasta ja tarkastelin sitten lähemmin kaakkoisen Suomen asukkaiden näkemyksiä tuulivoimarakentamisesta. Esitelmäni poiki hienon keskustelun, joka liikkui tuulivoimaloiden design-kysymyksistä aina erään Orkneyn saaren yhteisön omistamaan tuulivoimalaan. Kyseinen Orkneyn tuulivoimala tuottaa omistajilleen 300 000 puntaa joka vuosi ja tästä on tullut kyläyhteisölle ongelma, sillä he eivät enää tiedä mihin kaiken tämän rahan käyttäisivät. En tiedä onko ongelma kovinkaan yleinen, mutta kyseessä on kuitenkin varsin positiivinen ongelma. Raha ei kuitenkaan aina ratkaise, ja toisen kuulemani esimerkin mukaan eräs paikallinen kyläyhteisö vastustaa tuulivoimaloiden rakentamista siitä huolimatta, että ne tuottaisivat sille rahallista hyötyä. Haitat on siis arvioitu suuremmiksi kuin rahan tuoma hyöty.

Tuulivoimalat ja niiden rakentamissuunnitelmat herättävät suuria tunteita. Erään tutkijan ystävä oli ollut mukana yleisötilaisuudessa, jossa tunteet olivat kuumenneet niin kovasti, ettei kyseinen henkilö ollut uskaltanut sanoa omaa mielipidettään. Huoli yhteisön mahdollisesta kahtiajakautumisesta näkyy myös Kaakkois-Suomessa ja se tuli esille myös Ajankohtaisen kakkosen 23.4.2013 lähetetyssä monsterimylly-jutussa, johon liittyvää nettikeskustelua voi lukea YLEn sivuilla. Huoli yhteisöstä ei ole lainkaan turha. Skotlannin tuulivoimarakentamisesta jo kymmenen vuotta sitten tutkimusta tehnyt kulttuuriantropologi kertoi seminaarissa, että hänen tutkimansa kyläyhteisö oli voimalakeskustelun jälkeen jakautunut jyrkästi kahteen leiriin ja tästä toipuminen oli vienyt vuosia. Tällaisia ongelmia ei pystytä ratkaisemaan rahalla, vaan niihin on pyrittävä vaikuttamaan jo ennen kuin yhteisö alkaa jakautua. 

Tutkijat Wolsink (2005) sekä Cass ja Walker (2009) ovat nostaneet esille tunteet oikeudenmukaisuusta (justice) ja kohtuullisuudesta (fairness). He tarkoittavat näillä sitä, että energiahankkeissa mukana olevien paikallisten ihmisten tulisi tuntea, että heitä oikeasti kuunnellaan ja että heidän mielipiteillään on vaikutusta päätöksenteossa. Nyt liian monille näyttäisi jäävän tunne, että mielipidettä kyllä kysellään erilaisissa arvioinneissa tai yleisötilaisuuksissa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Tämä saattaa johtaa siihen, että asukkaat alkavat tekemään kiusaa ja erilaisten valitusmahdollisuuksien kautta viivästyttävät hankkeita.

Keskustelimme jonkin verran myös siitä, kuinka energiantuotanto hyödyntäisi kyliä ja yhteisöjä mahdollisimman paljon. Skotlannissa on kannustettu kyläyhteisöjä hankkimaan itselleen tuulivoimatuotantoon sopivia maa-alueita, jotta koko yhteisö voisi hyötyä myöhemmin maata myymällä.

Esitelmäni poiki keskustelua myös siitä mitä energia oikeastaan on. Voiko sen nähdä, haistaa, kuulla tai tuntea? (Ei voi luki kirjassa, kyllä voi sanoi moni seminaarilainen.) Mietimme myös kuinka vähän ihmistieteet ovat energia-asioita tutkineet. Se on hämmästyttävää, kun ajattelee, kuinka keskeinen asia energia meille ihmisille on. Onko asia kuten antropologi Harold Wilhite kirjoittaa: “People do not consume energy per se, but rather things energy makes possible, such as light, hot water, travel etc”?

Tänään iltapäivällä löysin kirjastosta antropologi Laura Naderin toimittaman paksun energiaa pohtivan kirjan (The Energy Reader, 2010). Hän kirjoittaa, että energiakysymys ei  ole tekninen, vaan sosiaalinen ongelma, sillä meidän on rakennettava järjestelmä, joka huomioi ihmisen heikot kohdat eli ihmisen tapa tehdä virheitä. Vaikein haaste on saada asiantuntijat arvioimaan itseään ja omaa, ehkäpä varsin lukkiutunutta, tapaansa tarkastella asioita.  

PS. Täällä tarvittaisiin nyt vähän enemmän aurinkoenergiaa. Kevät junnaa paikoillaan, kun on niin kylmää. Tänään satoi pariin otteeseen jopa rakeita. Täällä myös tuulee kylmästi ja kovaa - lähes joka päivä. 

Liikkeellä

Kun on kävellyt viisi tuntia, niin tietää kyllä tehneensä jotakin. Lähdin tänä aamuna aikaisin kävelemään majapaikastani kohti keskustaa. Tavoitteenani oli ehtiä junaan, joka veisi minut Stonehaveniin katsomaan Dunnottarin linnaa. Olin etukäteen selvittänyt, että linnaan on noin kolmen mailin kävelymatka Stonehavenin satamakaupungista. Juna kulki aivan rannikon viertä ja sain koko lyhyen matkan ihastella merimaisemaa. Stonehavenin asemalta kävelin pihojen reunustamaa katua kohti  keskustaa ja ihastelin brittien tapaa hoitaa puutarhojaan. Askel tuntui kevyeltä ja lisäsin vauhtia.

Antropologit Tim Ingold ja Jo Lee Vergunst ovat toimittaneet artikkelikokoelman Ways of Walking - Ethnography and Practice on Foot (2008). Kirja sai alkunsa eräästä seminaarista, jossa osallistujia pyydettiin kertomaan keiden kanssa he olivat viettäneet aikaansa kävellen. Esitysten perusteella syntyi kirja, jossa toimittajat toteavat, että ajatteleminen ja tunteminenkin ovat itse asiassa kävelemistä, liikettä. Heidän mielestään kävelemisen etnografinen tarkastelu voi auttaa meitä ymmärtämään mitä ihmisen sosiaalisuus itse asiassa on.

Itse olen vähän hätäinen kävelijä: minusta tuntuu, että minulla pitäisi aina olla jokin selkeä, tiedossa oleva päämäärä, eikä epämääräinen kuljailu oikein kuulu tapoihini. Oikeastaan se saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kun lähdin Stonehaveniin, päätin, että nyt saan eksyä ja poiketa suunnitellulta reitiltä. Tai oikeastaan en edes suunnitellut reittiä. Ajattelin, että löytäisin sen kyllä.

Stonehaven oli niin pieni paikka, että reitti rannalle ja siitä kohti Dunnottarin polkua oli helposti löydettävissä. Täällä on hyvät opasteet, joten ihan hirveästi en päässyt kävelemään omille teilleni. Stonehavenin satamassa kulku piti suunnata pienelle kujalle ja hetken näytti siltä, että joutuisin suoraan jonkun takapihalle. Tunnistin heti tuon epämukavuuden tunteen: Apua, mitähän nuokin ajattelevat, kun minä täällä niiden takapihalla hyppelen. Siitä polku kuitenkin lähti nousemaan varsin jyrkästi aidan viertä ylöspäin.Ylhäältä avautui hieno näköala Stonehaveniin. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä, rauhoittelemaan mieltäni ja jatkoin sitten eteenpäin.

Ylempänä näinkin jo maailmansodissa kaatuneille paikallisille pystytetyn muistomerkin. Polku linnaan oli kuitenkin poikki. Se oli suljettu aidalla ja opaste kertoi, että näin oli eroosion takia. Linnaan pääsisi läheistä tietä pitkin. Lähdin vähän pettyneenä kiipeämään muistomerkille, mutta kun pääsin sinne näin, että polulla oli ihmisiä matkalla kohti linnaa. Päätin, että jos nuokin, niin sitten minäkin. Koska lähiaikoina oli ollut aika sateista, polku oli paikoin liukas. Olin myös unohtanut oman korkeanpaikan kammoni ja nyt se muistutti olemassaolostaan. Polku nimittäin kulki paikoin hyvin lähellä kallion reunamaa. Ja kyllä - se oli kamalaa. Kävelin kuitenkin eteenpäin, askel kerrallaan ja  Dunnottar alkoi tulla lähemmäs ja lähemmäs. Katsoin upeata maisemaa ja unohdin putoamisen pelkoni. Yhtäkkiä kuulin vienon säkkipillin soiton: luulin ensin kuvittelevani kaiken, mutta ääni voimistui sitä mukaa kun tulin lähemmäs linnaa. Läheltä kuultuna soitto ei enää ollut aivan niin kaunista kuin kauempaa, mutta yhtä kaikki kilttipukuinen mies siinä turistien iloksi soitteli.

Dunnottarin linna  sijaitsee mielettömällä paikalla, valtavan tasaisen, jyrkkäseinäisen kallion päällä. Sen yhdistää mantereeseen vain kapea kannas, josta polku linnaan kulkee. Linnalla on pitkä ja verinenkin historia, joka alkaa jo 1200-luvulta. Nykyisin se on ympärivuotinen nähtävyys ja nytkin siellä oli varsin paljon vierailijoita.

Linnaa ympäröivillä kallioilla pesii valtavasti lintuja. Itse näin vain lokkeja, mutta siellä on myös lunneja. Kiertelin aikani linnaa ja lähdin sitten paluumatkalle samaa tietä, jota tulinkin. Nyt kävelijöitä oli paljon enemmän ja monet ihmettelivät, voiko polulle mennä, vaikka se onkin suljettu. Polulta poikkeaminen ei täällä käy laatuun. Polun vieressä oli viljeltyjä peltoja ja niitä reunustivat sähköpaimenin varustetut piikkilanka-aidat. No trespassing! Stonehavenista matkani jatkui bussilla Aberdeeniin ja keskustasta kävelin taas tänne majapaikkaani. Väsyneistä jaloista huolimatta tunsin oloni tyytyväiseksi. Kävelemällä olin oppinut linnasta ja sen ympäristöstä paljon enemmän kuin jos olisin vain ajanut autolla suoraan parkkipaikalle. Voin hyvillä mielin yhtyä Ingoldin ja Vergunstin ajatukseen: "The movement of walking is itself a way of knowing."

Sähköä ja lämpöä

Olen pikku hiljaa opetellut asuintaloni tavoille. Minulla on tässä huoneessani pieni kaappi, josta löytyy vedenkeitin. Sen johto roikkuu irrallaan tuossa lattialla. Kun yritin ensimmäisen kerran keittää teetä, ei keitin toiminut. Aikani töpselihässäkkää katseltuani tajusin, että siinähän on katkaisija. Napsautin siitä, sain teeni ja olin tyytyväinen. Samana iltana menin suihkuun ja kappas - tällaista härveliä en ollutkaan aiemmin nähnytkään.

Suihkuni toimi sähköllä ja siinä oli pari säädintä. Toinen lämpötilaa varten ja sitten se toinen, jonka tarkoitus ei ole minulle vieläkään selvinnyt, sillä siitä ei tapahdu mitään. Siinä kyllä lukee low, med ja high, joten arvelen sen olevan veden paineen säädin. Ja olihan siinä tietysti power-nappi. Siinä sitten seisoin ja painelin virtanappulaa, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta ymmärsin, että jossain täytyy taas olla jokin katkaisija tätäkin varten ja niinhän se pienen etsinnän jälkeen löytyi huoneeni seinästä. No suihkusta tuleva vesi oli joko hirveän kuumaa tai aivan kylmää. Lämpötilan säätimellä ei ollut mitään merkitystä. Ei kovin mukavaa.

Nyt olen oppinut lämmön ja sähkön pelisäännöt. Keskuslämmitys on päällä illalla noin viidestä aamuun saakka. Silloin patteri lämpiää (= kyllä täällä on central heating) ja huoneessa on lämmin. Tästä samasta syystä aamulla suihkustakin tulee tasaisen lämmintä vettä ja ihan yhdellä napin painalluksella. Koska lämpö on poissa päivän, ei lämmintä vettäkään ole riittävästi. Siksi illalla ei kannata käydä suihkussa. Tuo suihku on vähän pelottava, sillä virtakytkin ei jostain syystä aina oikein toimi. Veden tulo ei ota loppuakseen ja nappia saa painella koko ajan. Kenenkähän hyväkkään ajatus on ollut tällainen sähköllä toimiva suihku? Onhan se tietysti aika vaivalloista avata niitä hanoja.