Lähellä taivasta - visiting Caithness

Viime viikonloppu oli niin mielenkiintoinen, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Näin, koin ja kuulin niin paljon mielenkiintoisia asioita, että menee useampi päivä, ennen kuin sulatan sen kaiken.

Matkustin junalla Thursoon tapaamaan tutkijakollegaani Louisea. Hän on jatko-opiskelija Aberdeenin yliopistossa ja tekee tämän vuoden kenttätöitä Caihtnessin alueella uusiutuviin energioihin liittyen. Samalla tapasin täällä jo pidempään asustelleen suomalaisen Elenan. Ilman heitä näkemykseni Caithnessista olisi kyllä jäänyt aivan tyngäksi. Oli niin mahtavaa, kun he kertoivat kokemuksiaan ja tietojaan alueesta ja kierrättivät minua ympäri Caithnessia.

Caithness on siis manner-Skotlannin pohjoinen maakunta (county), joka kuuluu Ylämaan (Highland council area) alueeseen. Maisema on avaraa, melko tasaista, mutta kumpuilevaa, hyvin vihreää. Lähellä on myös vuoria, jotka siintävät horisontissa kauniisti. Paikoitellen on pieniä metsiköitä, mutta kuulemani mukaan ne ovat kaikki istutettuja. Maisemalle tyypillistä on myös kanervikko, jota voisi osittain kutsua myös suoksi, sillä se on paikoitellen hyvin märkää. Kollegani käytti niistä nimeä bog ja peatland. Aikaisemmin näitä soita on yritetty metsittää, mutta viime vuosina soiden ekologinen merkitys ja myös kauneus on ymmärretty uudella tavalla ja nyt suunta on päinvastainen – ainakin huonosti kasvavista metsistä yritetään päästä eroon. Soiden arvostamisesta kertoo sekin, että niitä tutkitaan paljon. Louise kertoikin, että nykyisin on vaikea mennä suolle ilman, että törmää tutkijaan.

Alueella on myös paljon arkeologisia muinaisjäänteitä. Kävimme tutustumassa noin 5000 vuotta vanhoihin kiviröykkiöihin (Camster Cairns), joiden varsinaista tarkoitusta ei kovin hyvin vielä tunneta. Röykkiöiden sisällä on kammioita, joista on löydetty sekä ihmisten että eläinten luita. Arkeologit ovat arvelleet röykkiöiden liittyvän jollain tavoin rituaaleihin.

Kävimme katsomassa myös brochin jäänteitä. Brochit, joille en oikein tiedä suomenkielistä nimitystä, ovat olleet korkeita, tornimaisia pyöreitä rakennuksia, joissa on ollut paksut kivistä ladotut seinät. Brochien jäänteitä löytyy Caithnessin alueelta monin paikoin. Tästä valitettavasti en saanut kuvaa, sillä kamerani temppuilee aika ajoin ja yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta kuvaa brochista.

Kun katsoo rantakallioita, voi hyvin ymmärtää, että kivi on täällä ollut se ensisijainen rakennusmateriaali. Kiveä onkin aikoinaan louhittu runsaasti ja sen käyttö näkyy yhä monin paikoin. Esimerkiksi aidat olivat kauniisti kivistä ladottu. Satunnaisen matkailijan on myös vaikea päätellä mikä on uutta ja mikä vanhaa, sillä kiveä on käytetty niin paljon eri aikoina.

1800-luvun alkupuoliskolla kalastuksesta tuli tärkeä elinkeino ja silloiset suuret silliparvet aiheuttivat alueelle kultaryntäykseen verrattavan boomin. Satamia rakennettiin joka ikiseen mahdolliseen poukamaan. Minulle mieleenpainuvin kokemus oli pieni satama, jonne on rakennettu 365 kivistä porrasta (Whaligoe steps). Näitä pitkin kalastajat ovat kantaneet tavaraa ylös alas. Kalastus hiipui kalaparvien huvetessa jo ennen vuosisadan puoliväliä, mutta paikka on yhä ehdottomasti kokemisen arvoinen (ja siellä on mielettömän ihana kahvila). Kallioiden reunamilla pesii lintuja, mutta lunnit pysyivät kyllä edelleen piilossa. Paikalliset olivat kuulleet huhuja, että merellä saattaisi näkyä myös miekkavalaita, mutta valitettavasti niitä ei kuitenkaan näkynyt. Täytyy kyllä myöntää, että korkeanpaikan kammoni sai taas hyvää siedätyshoitoa.

Thurso on Skotlannin pohjoisin kaupunki. Sinne rakennettiin 1950-luvulla Dounreayn ydinvoimala ja alueelle muutti sen myötä paljon uutta väestöä. Tällä hetkellä Thursossa on noin 9 000 asukasta, joista iso osa työskentelee edelleen ydinvoimalassa, vaikka sitä on ajettu alas jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. On arveltu, että lopullinen alasajo kestää vielä toiset kymmenen vuotta. Paikallisessa museossa on ydinvoimalalla oma pieni näyttelytila ja oli hauskaa huomata, miten ihmisistä oli pidetty huolta ydinvoimalan rakentamisen aikoihin. Kaupunkiin muuttaville asukkaille oli tehty opaskirjanen siitä, kuinka Thursossa asutaan, miten omasta kodista pidetään huolta ja mistä mitäkin voi ostaa. Eräs vanhempi paikkakuntalainen oli myös kertonut kollegalleni, että vanhoista thursolaisista oli turvallista kohdata uudet asukkaat, koska heidät oli ikään kuin seulottu ja todettu kunnollisiksi kansalaisiksi. Alla olevassa kuvassa ydinvoimalan "pallo" näkyy taustalla. Tuota keltaista kasvia, gorse nimeltään (sanakirja kertoo, että kasvi on suomeksi piikkiherne), on kaikkialla. Niiden ympärillä leijuu kookoksen tuoksu ja auringossa ne ovat niin keltaisia, että silmiin sattuu.

Nyt Caithnessin alueella ollaan huolissaan tulevaisuudesta. Siellä panostetaan uusiutuviin energioihin ja matkailuun, sillä korvaavia työpaikkoja tarvitaan. Näitä kahta yritetään myös yhdistää ja toivotaan, että yhä useampi tulisi alueelle tutustumaan uusiin energiaratkaisuihin. Tuulivoimaloita nouseekin varsin tiuhaan tahtiin, eikä tämä tietysti miellytä kaikkia. Louisen kertoman mukaan, ensimmäiset tuulifarmit olivat ihmisistä hienoja, jopa majesteettisia, eikä niitä edelleenkään vastusteta, mutta jatkuvien uusien tuulivoimaloiden rakentaminen on alkanut herättää närää ja pelkoa siitä, että maisema on pian täynnä voimaloita. Myös merelle nousee off-shore tuulivoimaa ja suunnitelmat niidenkin lisärakentamiseen ovat massiivisia. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka myös taiteilijat ovat ottaneet energiateeman omakseen. Esimerkkinä taiteilija Sue Jane Taylor, jonka näyttely avautuu Thursossa ensi viikolla.

Ihastuin Caithnessin alueeseen kovasti, eivätkä kuvani pysty millään tuomaan esiin sitä avaruutta ja vihreyttä mikä siellä oli. Taivas tuntui olevan niin paljon lähempänä siellä kuin täällä Aberdeenissa. Toivottavasti pääsen vielä joskus takaisin, sillä pieni pala sydämestäni jäi Caithnessiin.

Pohdintaa kaksikielisyydestä

Olin lauantaina tutustumassa Skotlannissa ja Englannissa asuviin suomalaisiin Finn-Guildin ja Lontoon suomalaisen merimieskirkon ystäväverkoston järjestämässä tilaisuudessa, jossa puhuttiin kaksikielisyydestä ja Suomi-koulujen merkityksestä kaksikielisyyden tukemisessa. Tapaaminen järjestettiin täällä Aberdeenissa. Lähellä Dee-jokea, luonnonkauniin alueen keskellä, oli kauniisti maisemaan istuva valoisa puurakennus, jonne kokoonnuimme. Paikan nimi oli Phoenix Community Centre. Se on asumisessaan ja elämisessään tukea tarvitseville tarkoitettu yhteisö, jota ylläpitää antroposofiseen filosofiaan ja Steiner-pedagogiikkaan pohjautuva Camphill-liike. Newton Deen alueella on monenlaisia asuintaloja, työskentelytiloja ja oma pieni kahvio ja kauppa. Siellä näytti olevan myös erilaisia maatalon eläimiä ja kanat tepastelivat pitkin ja poikin pihamaata.

Finn-Guild on kansalaisjärjestö, joka edistää Britannian ja Suomen kulttuurivaihtoa. Organisaatio on toiminut vuodesta 1965 alkaen. Finn-Guild ylläpitää yhdessä Lontoon suomalaisen  merimieskirkon kanssa ystäväverkostoa, jonka hyvän paikallistuntemuksen omaavat eri puolilla asuvat vapaaehtoiset auttavat tänne muuttavia erilaisissa arjen pulmatilanteissa tai tarjoavat vaikkapa vain juttuseuraa suomen kielellä.  Varsinkin täältä pohjoisen puolelta ystävyysverkostoon kaivattiin lisää aktiiveja. Järjestäjien edustajat korostivat, ettei ketään rasiteta liikaa ja ystävä voi sanoa myös ei.

Suomi-koulut antavat suomenkielen ja kulttuurin opetusta maailmalla ja tukevat vanhempia kaksikielisyyteen kasvattamisessa. Iso-Britanniassa toimii tällä hetkellä noin parikymmentä Suomi-koulua, joista kaksi on Skotlannissa. Päivän aikana kuulimme kokemuksia Edinburghin Suomi-koulusta. Pienten ryhmiin on ollut tulijoita ja lisää opettajia kaivattaisiin. Hekin ovat vapaaehtoisia eikä opettajia ole aina kovin helppo löytää, vaikka koulua on vain joka toinen lauantai. Työhön liittyy myös haasteita: Suomi-kouluun tuodaan paljon pieniä lapsia ja he ovat innoissaan mukana leikkimässä ja laulamassa, mutta haasteena on saada lapset pysymään mukana myös teini-iässä. Yksi päivän kysymyksistä olikin mikä motivoisi englanninkielisessä ympäristössä asuvaa nuorta käymään edelleen mukana ryhmissä? Olisiko yhtenä vaihtoehtona nimenvaihto? Koulu kun ei aina ole se houkuttelevin vaihtoehto. Suomi-koulujen sivuilta löytyy myös lista erilaisista rutiineista, joita kannattaa varsinkin lasten kielen yllä pitämiseksi noudattaa.

Kielen kehittyminen on merkillinen juttu ja vaikka en alan asiantuntija olekaan, niin jäin kovasti miettimään sitä miten eri kielet päähämme asettuvat ja miten ihmiset kieltä oppivat. Kielen oppimiseen liittyy myös niin paljon kulttuurisia piirteitä alkaen vaikkapa siitä missä ajassa ajattelemme, että kieli pitäisi oppia aina siihen onko mainitsemisen arvoista olla suomalaista alkuperää vai onko se jotain, jota ehkä pitää jopa hävetä. Olen itse seurannut oman perheeni muunkielisiä jäseniä ja pohtinut mikä suomalaisuuden ja suomen kielen merkitys heille on. Osa osaa kieltä jonkin verran, osa ei lainkaan. Kukaan heistä ei pidä suomea äidinkielenään eikä heille ole lapsena opetettu suomea. Suomessa kaikki ovat kuitenkin vierailleet säännöllisesti.

Kaksikielisyyspäivästä jäi päällimmäiseksi mieleen kokemusten moninaisuus. Oli mielenkiintoista kuulla niin monista eri kokemuksista ja tavata joukko niin erilaisia ihmisiä, joita kuitenkin yhdisti suomen kielen pohtiminen.  Kahden kielen oppiminen näyttäisi olevan asia, joka on hyvin henkilökohtainen, hyvin eri tavoin kehittyvä asia, eikä siksi kovin ehdottomia toimintatapoja tai neuvoja ole, vaan jokainen perhe ja ihminen kohtaa sen omalla tavallaan ja tekee omat päätöksensä kielen suhteen. Haasteet ja onnistumiset ovat yksilö- ja perhekohtaisia, mutta kokemusten jakamisesta on silti hyötyä. Varsinkin pienten lasten vanhemmat voivat joutua monenlaisten sosiaalisten paineiden alaisiksi kasvattaessaan lapsistaan kaksikielisiä tai sen vuoksi, etteivät näin tee tai että yrittävät, mutta eivät onnistu. Myöhemmin myös lapset itse voivat kyseenalaistaa vanhempiensa päätökset. Myös jokaisen lapsen kanssa joutuu toimimaan eri tavoin ja lopputuloskin voi olla erilainen, vaikka olisi toiminut ihan samalla tavalla. Ei mitenkään helppoa. Myös suomenkielisen vanhemman sukupuolella voi olla merkitys: äidit voivat käytännössä viettää enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät ja kielen opetus voi onnistua paremmin kuin isällä.

Päivän jälkeen mieleeni tuli myös ystäväni pro gradu -työ ”Monikulttuurisen identiteetin leikkauspisteessä – Perheen sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Kielen ja kulttuurin suhteesta ystäväni kirjoittaa tutkija Karmela Liebkindiin viitaten seuraavaa: ”Äidinkielellä on tärkeä merkitys kulttuurisen identiteetin syntymiselle. Mitä enemmän lapsi kuulee äidinkieltään, sitä vahvemmaksi hänen yhteenkuuluvuutensa tiettyyn kulttuuriin kasvaa, hänen kulttuuri-identiteettinsä vahvistuu. Mitä enemmän yksilö kuulee omaa äidinkieltään ja elää omassa kulttuurisessa ympäristössään, sitä suurempi merkitys äidinkielellä on kulttuuri-identiteetin kehittymiselle.”  Hän kirjoittaa myös, kuinka kielen rajat tulevat esiin juuri uuden kulttuurin kohtaamisessa, niin sanotussa kulttuurisessa leikkauspisteessä, jolloin uuden kielen omaksuminen myötä monikulttuurisuudesta tulee monikielisyyttä.

Tutkiessaan Yhdysvaltoihin muuttaneita suomalaisia perheitä ystäväni hyödynsi käsitettä kolmas kulttuuri. Kolmas kulttuuri tarkoittaa sitä, että lasten ja nuorten elämään vaikuttavat heidän vanhempiensa kulttuuri(t), heidän nykyisen asuinmaansa kulttuuri ja näiden välimaastoon syntyvä oma kolmas kulttuuri. Oman kulttuurin arvostaminen on pääomaa, josta ei vieraassakaan kulttuurissa tarvitse luopua. Aberdeeninkin tapaamisessa puhuttiin, kuinka useamman kulttuurin tunteminen luo edellytyksiä erilaisten ihmisten sopuisalle kanssakäymiselle. Ystäväni kirjoittaa myös, kuinka samassa perheessä voi olla hyvin erilaisia kolmannen kulttuurin lapsia. Tämä tuli esille myös useiden Aberdeenissa kokemuksiaan jakaneiden henkilöiden puheissa.

Itselleni kaksikielisyyspäivästä jäi käteen paljon tietoa ja jaettuja kokemuksia, monta mukavaa muistoa ja uusia tuttavuuksia. Lämpimät kiitokset omalta osaltani päivän järjestäneille Hannalle ja Minnalle sekä kaikille osallistujille!

All Energy

Eilen aamulla sonnustauduin mustaan jakkupukuuni ja suuntasin Aberdeenin messu- ja konferenssikeskukseen All Energy -tapahtumaan. Paikalla oli oltava heti aamusta, jotta ehti kuuntelemaan konferenssin avaussessiota, jossa puhui Skotlannin hallituksen ministeri Fergus Ewing (Minister for Energy, Enterprise and Tourism). Ilmeisesti ministerivierailusta johtuen tapahtuman turvatoimet olivat varsin tiukat: poliisit partioivat näkyvästi heti sisääntuloaulassa ja ovilla oli vartijat tarkastamassa nimilappuja. All Energy on Britannian suurin vuosittainen uusiutuvien energioiden tapahtuma. Vierailijalle messut ja konferenssi olivat ilmaisia, mutta näytteilleasettajat luultavasti maksavat hieman enemmän. Heitä oli yli 600, joukossa myös muutamia suomalaisia yrityksiä kuten Wärtsilä ja West Finland Energy Cluster (EnergyVaasa).

Avaussessiosta jäi päällimmäiseksi mieleen tahto, jolla uusiutuviin energioihin täällä panostetaan. Täällä Skotlannissa halutaan olla edelläkävijöitä, suurimpia ja parhaimpia.  Monissa puheissa esitetty toive oli, että jokainen yhteiskunnan jäsen olisi omalta osaltaan mukana tukemassa maan energiatavoitteita. ”Communities must support what we do”, sanoi ministeri Ewing. Alalle luvattiin syntyvän työpaikkoja ja ministerin puheessa vilahtikin, että uusiutuvien energioiden alalla oli vuonna 2012 11 000 työpaikkaa. Tämä on jo enemmän kuin perinteisellä viskisektorilla, joka sekin  on täällä tärkeä työllistäjä (n. 10 000 työpaikkaa).

Skotlannin saaret, Orkney etunenässä, ovat avainasemassa olevia kehityslaboratorioita, joissa testataan uusia tuotantomuotoja. Saarelaiset ovat kuitenkin nostaneet esille kysymyksen oikeudenmukaisuudesta: onko oikein, että saaret ”uhrataan” energiantuotannon alttarille ja energia kuljetetaan muualle?  Pitäisikö tarkemmin suunnitella, että energiasta kulutettaisiin ainakin suuri osa siellä missä se tuotetaankin? Orkneyn roolia innovaatioiden paikkana on tutkimuksissaan tarkastellut myös antropologi Laura Watts.

Yksi tärkeä seikka, joka toistui konferenssissa useissa puheissa on tavoite ”pitää valot palamassa”. Kun saastuttavampia energiantuotantomuotoja korvataan uusiutuvilla energiamuodoilla, syntyy uhkakuvia, joissa energia loppuu ja valot sammuvat. Jo nyt esimerkiksi Skotlannissa on sellainen tilanne, että yhtään uutta tuulivoimalaa ei voida liittää verkkoon. Huono verkko aiheuttaa hankkeiden viivästymistä ja sitä, että kehitys ei aina ole niin lineaarista kuin hankkeiden rahoittajat toivoisivat. Rahoittajille ”time is money” ja aika paljon puhuttiinkin erilaista energian varastointiratkaisuista ja niihin panostamisesta.

Olin kuuntelemassa myös mielenkiintoista ”community energy” -sessiota, josta päävastuussa oli Community Energy Scotland -järjestö, joka tarjoaa yhteisöille apua energiaratkaisujen suunnitteluun ja toteutukseen.  Community energy tarkoittaa täällä paikallista tuotantoa, paikallista omistajuutta sekä paikallisia hyötyjä. Session esittäjät tarjosivatkin varsin yksityiskohtaisia neuvoja siitä mitä kannattaa ottaa huomioon, kun yhteisö itse alkaa suunnitella omaa energiantuotantoaan. Michelle Koster Orkneylta oli 200 kyläläisen omistaman tuulivoimayrityksen johtajana kertomassa miten he käyttävät saamansa tuoton. Saarelaiset olivat tehneet kyselyn, jossa ihmiset olivat saaneet esittää omia toiveitaan. Näistä oli valittu viisi kehityskohdetta, jotka olivat uimahalli, nuorten tukeminen, vesitaksi sekä asumisen ja laajakaistan parantaminen. Uimahallia kahdensadan asukkaan kylään ei kuulemma aiota rakentaa, mutta muut kehityskohteet ovat erittäin tärkeitä. Saarilla kun asutaan, liikenneinfra tulee erittäin kalliiksi ja siihen täytyy löytyä rahaa. Myös lasten koulumatkoja pääsaarille tuetaan. Tuulivoimalasta saatua hyötyä halutaan myös antaa laajemmin koko Orkneyn asukkaiden käyttöön. Tämä malli olisi mielenkiintoinen nähdä myös Suomessa, jossa tuulivoimayhtiöiden roolia kritisoidaan jonkin verran. Voimaloiden rahoittamiseen on Skotlannissakin lukuisia eri mahdollisuuksia: osa kerää rahat yhteisöltä, osa ottaa lainaa, osa kerää rahoittajia ympärilleen.

Edellisten lisäksi kävin kuuntelemassa myös smart grid -session ja energiatehokkuuteen liittyvän session. Väliajat kiertelin niitä yli 600 messuosastoa ja katselin erilaisia energiahärveleitä. Mitä pidemmälle iltaa kohti mentiin, sitä useammalle messustandille ilmestyi viskipullo... Päivän anniksi jäi ehkä tunne siitä, että täällä ihmisten panosta tarvitaan, sitä pyydetään ja sitä arvostetaan. Useimmissa puheissa toistui se, että kuluttajat ovat avainasemassa ja yhteisöillä on keskeinen rooli siinä, että energiatavoitteisiin päästään ja homma saadaan toimimaan. Ongelmiakin on ja niitäkin tuotiin esille lähes kaikissa puheissa. Kaiken kaikkiaan päivä oli varsin antoisa ja mielenkiintoinen. Musta jakkupuku oli oiva valepuku, sillä en erottunut joukosta lainkaan.

Imagination - the mother of knowledge

Albert Einstein on sanonut, että mielikuvitus on tietoa tärkeämpää. Tämän opin, kun olin eilen kuuntelemassa antropologi Peter Collinsia, joka puhui aiheesta “Ghosts and hauntings – towards an anthropology of imagination. Seminaarin opit eivät jääneet tuohon yhteen lauseeseen, vaan jäin pohtimaan tiedon ja mielikuvituksen sekä mielikuvituksen ja eletyn elämän yhteyttä.

Suomessa sanalla mielikuvitus on vähän lapsellinen kaiku ja sitä käytetään usein myös vähän negatiivisessa mielessä ”sinulla taitaa olla vähän liian vilkas mielikuvitus” -tyyliin. Meillä keskusteluissa, varsinkin vakavammin otettavissa sellaisissa, pyritään häivyttämään kuvitteellinen tai suositaan luovuus-sanaa mielikuvituksen sijaan. Luovuudelle on kuitenkin keskeistä juuri kuvittelu, mielikuvien ja näistä nousevien uusien ajatusten hyödyntäminen.

Kovinkaan moni ei tunnusta mielikuvitusta osaksi tietoa. No, minä ainakin uskon, ettei uutta tietoa synny ilman mielikuvitusta, sillä mielikuvitus on myös kykyä ihmetellä ja kysyä. Mitä muuta nämä paljon kohutut innovaatiot ovat kuin mielikuvituksen tuotteita? Itse olen myös kenttätöitä tehdessäni ja niitä analysoidessani oppinut, että aineiston tulkinnassa tarvitaan mielikuvitusta – mitä enemmän sitä on, sen rikkaampi tulkinta syntyy. Tämä tulkinta on tietysti pystyttävä perustelemaan.

Antropologi Peter Collins on tehnyt tutkimustaan kveekarien parissa. Kveekarit ovat uskonnollinen ryhmä, jonka jäsenet uskovat, että jokainen voi kokea jumalan läsnäolon ilman välikäsiä. Heillä ei ole pappeja vaan erilaisia hengellisiä kokouksia, joita Collins oli seurannut useamman vuoden ajan. Tästä siis tuli hänen tutkimukseensa tuo ghosts and haunting -osa.  Collins oli kenttätöissään havainnut, että ”henget” olivat täysin arkipäiväinen osa kveekareiden tapaamisia. Hengillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut aaveita, vaan sitä, että kuolleet seurakunnan jäsenet (ja ilmeisesti myös Jumala) ovat osa yhteisöä aivan arkipäiväisin tavoin: he saattavat ilmaantua keskusteluun erilaisina kertomuksina, muistoina. Kyse ei Collinsin mukaan kuitenkaan ole pelkistä muistoista, vaan nämä henget ovat läsnä juuri mielikuvituksen tuotoksina ja heillä on usein myös joku poliittinen tarkoitus – esimerkiksi keskustelun vieminen johonkin tiettyyn suuntaan. Collins vakuuttikin meille kuulijoille, että vaikka filosofit ja psykologit ovat pitäneet mielikuvitusta yksilön ominaisuutena, hänestä se on jaettua, sosiaalista.

Vaikka mielikuvitusta tai kuvittelua on usein tarkasteltu osana uskontoa ja uskonnollisia kokemuksia, on mielikuvitus kuitenkin osa meidän jokaisen arkea. Olen itse havainnut, että esimerkiksi suomalaisessa tuulivoimakeskustelussa mielikuvituksella on kokemuksellisen ja tieteellisen tiedon täydentäjänä varsin suuri rooli. Mielikuvitusta käyttävät niin asiantuntijat kuin asukkaatkin.  Collinsin sanoin olemme varsin mielikuvituksekkaita omassa arjessamme. Tarkkailkaapa itseänne – ettette vain kuvittelisi…

Kirjoitelmani otsikon lainasin Awdhesh K. Singhin samannimisestä artikkelista, jossa aihetta käsitellään vähän laajemmin.

Mukavaa loppuviikkoa!

Weekend in Glasgow

Vietin viikonlopun Glasgow'ssa, joka on täältä länteen (ja hieman eteläänkin) noin kahden ja puolen tunnin junamatkan päässä. 

Olin onnekas, sillä sain oppaakseni Marin, joka myös on tutkijavaihdossa. Hän kierrätti minua lauantaina ympäri Shawlandsin/Pollockshieldsin kaupunginosia. Aloitimme kierroksemme Pollockin puistosta. Tämä Glasgow'n suurin puisto tarjoaa monenmoista nähtävää niin luonnon kuin kulttuurinkin ystävälle. Siellä oli useampikin aitaus, jossa oli ylämaan karjaa laiduntamassa. Ihmiset ulkoiluttivat koiriaan tai lenkkeilivät tai nauttivat puiston kulttuurinähtävyyksistä.

Puistossa sijaitsee vuonna 1752 rakennettu Pollock House, jota sanotaan myös Skotlannin omaksi Downton Abbeyksi. Tunnelma olikin hyvin samanlainen, eikä ollut vaikea kuvitella kahden kerroksen väen elämää.

Talon alakerrassa, entisessä keittiössä, on nykyisin ravintola, jossa mekin poikkesimme lounaalla. Kiertelimme myös talon muita rakennuksia ja kävimme myös kurkkaamassa talliin, jossa hevoset nuokkuivat.

Matkamme jatkui Shawlandsin kaupunginosaan, jossa ystäväni asuu. Teimme retken Albert Drivelle, jonka toinen pää oli täynnä mitä erilaisimpia etnisiä kauppoja ja toista päätä hallitsivat lähes linnamaiset omakotitalot. Kahden kerroksen väkeä ehkä hieman eri muodossa siis?

Lyhtypylväisiin oli kiinnitetty hauskoja kirjeitä, jotka alkoivat sanoilla Dear Neighbour. Kadun yhteisöllisyyden vaalimiseksi on perustettu projekti, jossa naapureita kannustetaan kohtaamaan toisiaan. Monissa kirjeissä kirjoittajat kertoivat miksi heistä on mukavaa asua Albert Drivella tai mitkä ovat heidän lempipaikkojaan. Joissakin kirjeissä kirjoittaja pyysi ihmisiä myös vierailemaan luonaan. Toimisikohan tämmöinen projekti Suomessa?

Ystäväni kertoi, että hänen mielestään Glasgow on ennen kaikkea ruman ja kauniin asettumista rinnakkain, vastakohtia. Tämän otin ajatuksekseni sunnuntaiaamuna, kun lähdin kävelemään pitkin Clyde-joen rantaa koti Kelvingroven puistoa. Muutamia merkkejä Glasgow'n historiasta suurena teollisuuskaupunkina oli vielä muistuttamassa menneestä.

Joen varteen oli kuitenkin vuosien saatossa noussut mitä moderneimpia ja ihmeellisimpiä luomuksia ja se vanha, mitä oli jäljellä, asettui sinne väliin miten asettui.

Kiinnostuin kaupungin historiasta ja ostin itselleni kirjan Our Glasgow, johon on koottu tarinoita ja perinnettä työväen itsensä kertomana. Kirja on aika karua luettavaa; vaikka työväen olosuhteet ovat olleet hyvin ankarat, ihmisten muistoissa on myös lämpöä ja kaipuuta menneeseen. Jälkeenpäin löysin myös Glasgown historiasta kertovan blogin, jossa voi käydä katsomassa vaikkapa laivanrakennuksesta kertovan filmin vuodelta 1938.

Sunnuntaihini kuului myös modernia taidetta, C.R. Macintoshin tuotosten ihailua sekä kuljailua kaupungilla. Glasgow'n vilkkaalla ostoskadulla, Buchanan Streetillä, soitti mieletön rumpu/säkkipilliorkesteri Clanadonia.

Viikonloppu tuntui varsin lyheltä ajalta ja mieleeni jäi kyllä halu palata kaupunkiin vielä uudestaan. See you Glasgow!

Vanhaa ja uutta

Luin tänään Clifford Geertzin kirjaa Local Knowledge. Further essays in interpretive anthropology ja törmäsin seuraavaan pätkään, joka kuvaa varsin osuvasti myös omaa tutustumistani tähän kaupunkiin.

"We can say that the anthropologists have traditionally taken the old city for their province, wandering about its haphazard alleys trying to work up some rough sort of map of it, and have only lately begun to wonder how the suburbs, which seem to be crowding in more closely all the time, got built, what connection they have to the old city, and what life in such symmetrical places could possibly be like. " (Geertz, 1993 [1983], 73-74.)

Koska yliopisto sijaitsee vanhassa kaupungissa, oli luonnollista, että aloitin sieltä tutustumiseni Aberdeeniin. Kävelin kapeita kujia ja vähän leveämpiä katuja ristiin rastiin, kunnes koin, että päässäni oli jonkinlainen kartta alueesta. Kiertelin, kaartelin ja pohdiskelin ketkä taloissa asuvat, mihin niitä käytetään, olivako kaikki yliopiston rakennuksia. Kyselin taloista myös tapaamiltani ihmisiltä.

Viikonloppuna törmäsin myös vähän modernimpaan Aberdeeniin, mutta se ei ainakaan tässä vaiheessa vielä houkuttele pohtimaan siellä elävien ihmisten arkea.

Haluan vielä uskoa hetken romanttiseen ihannekuvaani Skotlannista. Vaikka aavistelenkin, että näissä taloissa on usein vetoisaa ja kylmää. Energian kanssa saa taistella ihan joka päivä.

Sunnuntairetki

Sunnuntaikävelyni suuntautui meren rantaan. Ajattelin vaihteeksi laittaa vähän enemmän kuvia ja vähemmän sanoja. Matkalla rantaan kuljin jo tutuksi tullutta reittiä Seaton Parkin kautta Don-joen rantaan, yli Balgownien sillan ja joen vartta meren rantaan.

Matkalla meinasin saada golfpallosta päähäni, sillä rantatien toisella puolella on golfkenttä. Golffarit olivat kyllä satojen metrien päässä, mutta niin vain  pallo kopsahti kävelytielle muutaman metrin päähän. Onneksi ei osunut.

Aallokossa lokkien takana leikki hylje. En ensi uskonut silmiäni vaan luulin sitä joksikin ajopuuksi tai muuksi roskaksi, mutta sitten huomasin, kuinka se aika ajoin pompahti pintaan katsomaan ja taas sukelsi aaltoihin. Harmi, etten saanut sitä kuvaan.

Vaikka meri ja ihmiset olivat kuljettaneet rannalle vaikka minkälaista roskaa, oli siellä myös luonnon oma taidenäyttely, josta ohessa muutama esimerkki.

Paluumatkalla poikkesin hautausmaalle. Täkäläiset hautausmaat ovat varsin mielenkiintoisia ja siellä voisi viettää useammankin hetken tutkien erilaisia muistomerkkejä.

 

Muistomerkkejä on muuallakin kuin hautausmaalla. Yhteen hyvin surulliseen, mutta samalla hellyttävään muistomerkkiin törmäsin matkallani merelle. Se on lapsilta ja mieheltä vaimolle ja äidille.

Kevään tulo etenee täällä aika hitaasti. Puiden lehdet ovat olleet aukeamaisillaan jo monta viikkoa. Muutamat puut ja pensaat kuitenkin jo kukkivat ja tuoksuvat. Tarvinneeko sanoakkaan, kuinka kovin tänäänkin tuulee.

Mukavaa sunnuntaita!