Matkustin junalla Thursoon tapaamaan tutkijakollegaani Louisea. Hän on jatko-opiskelija Aberdeenin yliopistossa ja tekee tämän vuoden kenttätöitä Caihtnessin alueella uusiutuviin energioihin liittyen. Samalla tapasin täällä jo pidempään asustelleen suomalaisen Elenan. Ilman heitä näkemykseni Caithnessista olisi kyllä jäänyt aivan tyngäksi. Oli niin mahtavaa, kun he kertoivat kokemuksiaan ja tietojaan alueesta ja kierrättivät minua ympäri Caithnessia.
Caithness on siis manner-Skotlannin pohjoinen maakunta (county), joka kuuluu Ylämaan (Highland council area) alueeseen. Maisema on avaraa, melko tasaista, mutta kumpuilevaa, hyvin vihreää. Lähellä on myös vuoria, jotka siintävät horisontissa kauniisti. Paikoitellen on pieniä metsiköitä, mutta kuulemani mukaan ne ovat kaikki istutettuja. Maisemalle tyypillistä on myös kanervikko, jota voisi osittain kutsua myös suoksi, sillä se on paikoitellen hyvin märkää. Kollegani käytti niistä nimeä bog ja peatland. Aikaisemmin näitä soita on yritetty metsittää, mutta viime vuosina soiden ekologinen merkitys ja myös kauneus on ymmärretty uudella tavalla ja nyt suunta on päinvastainen – ainakin huonosti kasvavista metsistä yritetään päästä eroon. Soiden arvostamisesta kertoo sekin, että niitä tutkitaan paljon. Louise kertoikin, että nykyisin on vaikea mennä suolle ilman, että törmää tutkijaan.
Alueella on myös paljon arkeologisia muinaisjäänteitä. Kävimme tutustumassa noin 5000 vuotta vanhoihin kiviröykkiöihin (Camster Cairns), joiden varsinaista tarkoitusta ei kovin hyvin vielä tunneta. Röykkiöiden sisällä on kammioita, joista on löydetty sekä ihmisten että eläinten luita. Arkeologit ovat arvelleet röykkiöiden liittyvän jollain tavoin rituaaleihin.
Kävimme katsomassa myös brochin jäänteitä. Brochit, joille en oikein tiedä suomenkielistä nimitystä, ovat olleet korkeita, tornimaisia pyöreitä rakennuksia, joissa on ollut paksut kivistä ladotut seinät. Brochien jäänteitä löytyy Caithnessin alueelta monin paikoin. Tästä valitettavasti en saanut kuvaa, sillä kamerani temppuilee aika ajoin ja yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta kuvaa brochista.
Kun katsoo rantakallioita, voi hyvin ymmärtää, että kivi on täällä ollut se ensisijainen rakennusmateriaali. Kiveä onkin aikoinaan louhittu runsaasti ja sen käyttö näkyy yhä monin paikoin. Esimerkiksi aidat olivat kauniisti kivistä ladottu. Satunnaisen matkailijan on myös vaikea päätellä mikä on uutta ja mikä vanhaa, sillä kiveä on käytetty niin paljon eri aikoina.
1800-luvun alkupuoliskolla kalastuksesta tuli tärkeä elinkeino ja silloiset suuret silliparvet aiheuttivat alueelle kultaryntäykseen verrattavan boomin. Satamia rakennettiin joka ikiseen mahdolliseen poukamaan. Minulle mieleenpainuvin kokemus oli pieni satama, jonne on rakennettu 365 kivistä porrasta (Whaligoe steps). Näitä pitkin kalastajat ovat kantaneet tavaraa ylös alas. Kalastus hiipui kalaparvien huvetessa jo ennen vuosisadan puoliväliä, mutta paikka on yhä ehdottomasti kokemisen arvoinen (ja siellä on mielettömän ihana kahvila). Kallioiden reunamilla pesii lintuja, mutta lunnit pysyivät kyllä edelleen piilossa. Paikalliset olivat kuulleet huhuja, että merellä saattaisi näkyä myös miekkavalaita, mutta valitettavasti niitä ei kuitenkaan näkynyt. Täytyy kyllä myöntää, että korkeanpaikan kammoni sai taas hyvää siedätyshoitoa.
Thurso on Skotlannin pohjoisin kaupunki. Sinne rakennettiin 1950-luvulla Dounreayn ydinvoimala ja alueelle muutti sen myötä paljon uutta väestöä. Tällä hetkellä Thursossa on noin 9 000 asukasta, joista iso osa työskentelee edelleen ydinvoimalassa, vaikka sitä on ajettu alas jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. On arveltu, että lopullinen alasajo kestää vielä toiset kymmenen vuotta. Paikallisessa museossa on ydinvoimalalla oma pieni näyttelytila ja oli hauskaa huomata, miten ihmisistä oli pidetty huolta ydinvoimalan rakentamisen aikoihin. Kaupunkiin muuttaville asukkaille oli tehty opaskirjanen siitä, kuinka Thursossa asutaan, miten omasta kodista pidetään huolta ja mistä mitäkin voi ostaa. Eräs vanhempi paikkakuntalainen oli myös kertonut kollegalleni, että vanhoista thursolaisista oli turvallista kohdata uudet asukkaat, koska heidät oli ikään kuin seulottu ja todettu kunnollisiksi kansalaisiksi. Alla olevassa kuvassa ydinvoimalan "pallo" näkyy taustalla. Tuota keltaista kasvia, gorse nimeltään (sanakirja kertoo, että kasvi on suomeksi piikkiherne), on kaikkialla. Niiden ympärillä leijuu kookoksen tuoksu ja auringossa ne ovat niin keltaisia, että silmiin sattuu.
Nyt Caithnessin alueella ollaan huolissaan tulevaisuudesta. Siellä panostetaan uusiutuviin energioihin ja matkailuun, sillä korvaavia työpaikkoja tarvitaan. Näitä kahta yritetään myös yhdistää ja toivotaan, että yhä useampi tulisi alueelle tutustumaan uusiin energiaratkaisuihin. Tuulivoimaloita nouseekin varsin tiuhaan tahtiin, eikä tämä tietysti miellytä kaikkia. Louisen kertoman mukaan, ensimmäiset tuulifarmit olivat ihmisistä hienoja, jopa majesteettisia, eikä niitä edelleenkään vastusteta, mutta jatkuvien uusien tuulivoimaloiden rakentaminen on alkanut herättää närää ja pelkoa siitä, että maisema on pian täynnä voimaloita. Myös merelle nousee off-shore tuulivoimaa ja suunnitelmat niidenkin lisärakentamiseen ovat massiivisia. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka myös taiteilijat ovat ottaneet energiateeman omakseen. Esimerkkinä taiteilija Sue Jane Taylor, jonka näyttely avautuu Thursossa ensi viikolla.
Ihastuin Caithnessin alueeseen kovasti, eivätkä kuvani pysty millään tuomaan esiin sitä avaruutta ja vihreyttä mikä siellä oli. Taivas tuntui olevan niin paljon lähempänä siellä kuin täällä Aberdeenissa. Toivottavasti pääsen vielä joskus takaisin, sillä pieni pala sydämestäni jäi Caithnessiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti