lauantai 20. huhtikuuta 2013

Liikkeellä

Kun on kävellyt viisi tuntia, niin tietää kyllä tehneensä jotakin. Lähdin tänä aamuna aikaisin kävelemään majapaikastani kohti keskustaa. Tavoitteenani oli ehtiä junaan, joka veisi minut Stonehaveniin katsomaan Dunnottarin linnaa. Olin etukäteen selvittänyt, että linnaan on noin kolmen mailin kävelymatka Stonehavenin satamakaupungista. Juna kulki aivan rannikon viertä ja sain koko lyhyen matkan ihastella merimaisemaa. Stonehavenin asemalta kävelin pihojen reunustamaa katua kohti  keskustaa ja ihastelin brittien tapaa hoitaa puutarhojaan. Askel tuntui kevyeltä ja lisäsin vauhtia.

Antropologit Tim Ingold ja Jo Lee Vergunst ovat toimittaneet artikkelikokoelman Ways of Walking - Ethnography and Practice on Foot (2008). Kirja sai alkunsa eräästä seminaarista, jossa osallistujia pyydettiin kertomaan keiden kanssa he olivat viettäneet aikaansa kävellen. Esitysten perusteella syntyi kirja, jossa toimittajat toteavat, että ajatteleminen ja tunteminenkin ovat itse asiassa kävelemistä, liikettä. Heidän mielestään kävelemisen etnografinen tarkastelu voi auttaa meitä ymmärtämään mitä ihmisen sosiaalisuus itse asiassa on.

Itse olen vähän hätäinen kävelijä: minusta tuntuu, että minulla pitäisi aina olla jokin selkeä, tiedossa oleva päämäärä, eikä epämääräinen kuljailu oikein kuulu tapoihini. Oikeastaan se saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kun lähdin Stonehaveniin, päätin, että nyt saan eksyä ja poiketa suunnitellulta reitiltä. Tai oikeastaan en edes suunnitellut reittiä. Ajattelin, että löytäisin sen kyllä.

Stonehaven oli niin pieni paikka, että reitti rannalle ja siitä kohti Dunnottarin polkua oli helposti löydettävissä. Täällä on hyvät opasteet, joten ihan hirveästi en päässyt kävelemään omille teilleni. Stonehavenin satamassa kulku piti suunnata pienelle kujalle ja hetken näytti siltä, että joutuisin suoraan jonkun takapihalle. Tunnistin heti tuon epämukavuuden tunteen: Apua, mitähän nuokin ajattelevat, kun minä täällä niiden takapihalla hyppelen. Siitä polku kuitenkin lähti nousemaan varsin jyrkästi aidan viertä ylöspäin.Ylhäältä avautui hieno näköala Stonehaveniin. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä, rauhoittelemaan mieltäni ja jatkoin sitten eteenpäin.



Ylempänä näinkin jo maailmansodissa kaatuneille paikallisille pystytetyn muistomerkin. Polku linnaan oli kuitenkin poikki. Se oli suljettu aidalla ja opaste kertoi, että näin oli eroosion takia. Linnaan pääsisi läheistä tietä pitkin. Lähdin vähän pettyneenä kiipeämään muistomerkille, mutta kun pääsin sinne näin, että polulla oli ihmisiä matkalla kohti linnaa. Päätin, että jos nuokin, niin sitten minäkin. Koska lähiaikoina oli ollut aika sateista, polku oli paikoin liukas. Olin myös unohtanut oman korkeanpaikan kammoni ja nyt se muistutti olemassaolostaan. Polku nimittäin kulki paikoin hyvin lähellä kallion reunamaa. Ja kyllä - se oli kamalaa. Kävelin kuitenkin eteenpäin, askel kerrallaan ja  Dunnottar alkoi tulla lähemmäs ja lähemmäs. Katsoin upeata maisemaa ja unohdin putoamisen pelkoni. Yhtäkkiä kuulin vienon säkkipillin soiton: luulin ensin kuvittelevani kaiken, mutta ääni voimistui sitä mukaa kun tulin lähemmäs linnaa. Läheltä kuultuna soitto ei enää ollut aivan niin kaunista kuin kauempaa, mutta yhtä kaikki kilttipukuinen mies siinä turistien iloksi soitteli.



Dunnottarin linna  sijaitsee mielettömällä paikalla, valtavan tasaisen, jyrkkäseinäisen kallion päällä. Sen yhdistää mantereeseen vain kapea kannas, josta polku linnaan kulkee. Linnalla on pitkä ja verinenkin historia, joka alkaa jo 1200-luvulta. Nykyisin se on ympärivuotinen nähtävyys ja nytkin siellä oli varsin paljon vierailijoita.



Linnaa ympäröivillä kallioilla pesii valtavasti lintuja. Itse näin vain lokkeja, mutta siellä on myös lunneja. Kiertelin aikani linnaa ja lähdin sitten paluumatkalle samaa tietä, jota tulinkin. Nyt kävelijöitä oli paljon enemmän ja monet ihmettelivät, voiko polulle mennä, vaikka se onkin suljettu. Polulta poikkeaminen ei täällä käy laatuun. Polun vieressä oli viljeltyjä peltoja ja niitä reunustivat sähköpaimenin varustetut piikkilanka-aidat. No trespassing! Stonehavenista matkani jatkui bussilla Aberdeeniin ja keskustasta kävelin taas tänne majapaikkaani. Väsyneistä jaloista huolimatta tunsin oloni tyytyväiseksi. Kävelemällä olin oppinut linnasta ja sen ympäristöstä paljon enemmän kuin jos olisin vain ajanut autolla suoraan parkkipaikalle. Voin hyvillä mielin yhtyä Ingoldin ja Vergunstin ajatukseen: "The movement of walking is itself a way of knowing."





2 kommenttia:

  1. Kylläpä näyttää idylliseltä, ja että vielä säkkipillin soittajakin! Vau. Varmasti jalat oli tuosta jo ihan tohjona!

    VastaaPoista
  2. I am pleased i nearly understand everything you write!!! Enjoy Scotland, it is a beutiful place.

    VastaaPoista