maanantai 29. huhtikuuta 2013

Vanhaa ja uutta

Luin tänään Clifford Geertzin kirjaa Local Knowledge. Further essays in interpretive anthropology ja törmäsin seuraavaan pätkään, joka kuvaa varsin osuvasti myös omaa tutustumistani tähän kaupunkiin.

"We can say that the anthropologists have traditionally taken the old city for their province, wandering about its haphazard alleys trying to work up some rough sort of map of it, and have only lately begun to wonder how the suburbs, which seem to be crowding in more closely all the time, got built, what connection they have to the old city, and what life in such symmetrical places could possibly be like. " (Geertz, 1993 [1983], 73-74.)

Koska yliopisto sijaitsee vanhassa kaupungissa, oli luonnollista, että aloitin sieltä tutustumiseni Aberdeeniin. Kävelin kapeita kujia ja vähän leveämpiä katuja ristiin rastiin, kunnes koin, että päässäni oli jonkinlainen kartta alueesta. Kiertelin, kaartelin ja pohdiskelin ketkä taloissa asuvat, mihin niitä käytetään, olivako kaikki yliopiston rakennuksia. Kyselin taloista myös tapaamiltani ihmisiltä.



Viikonloppuna törmäsin myös vähän modernimpaan Aberdeeniin, mutta se ei ainakaan tässä vaiheessa vielä houkuttele pohtimaan siellä elävien ihmisten arkea.



Haluan vielä uskoa hetken romanttiseen ihannekuvaani Skotlannista. Vaikka aavistelenkin, että näissä taloissa on usein vetoisaa ja kylmää. Energian kanssa saa taistella ihan joka päivä.





sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Sunnuntairetki

Sunnuntaikävelyni suuntautui meren rantaan. Ajattelin vaihteeksi laittaa vähän enemmän kuvia ja vähemmän sanoja. Matkalla rantaan kuljin jo tutuksi tullutta reittiä Seaton Parkin kautta Don-joen rantaan, yli Balgownien sillan ja joen vartta meren rantaan.


Matkalla meinasin saada golfpallosta päähäni, sillä rantatien toisella puolella on golfkenttä. Golffarit olivat kyllä satojen metrien päässä, mutta niin vain  pallo kopsahti kävelytielle muutaman metrin päähän. Onneksi ei osunut.


Aallokossa lokkien takana leikki hylje. En ensi uskonut silmiäni vaan luulin sitä joksikin ajopuuksi tai muuksi roskaksi, mutta sitten huomasin, kuinka se aika ajoin pompahti pintaan katsomaan ja taas sukelsi aaltoihin. Harmi, etten saanut sitä kuvaan.


Vaikka meri ja ihmiset olivat kuljettaneet rannalle vaikka minkälaista roskaa, oli siellä myös luonnon oma taidenäyttely, josta ohessa muutama esimerkki.



Paluumatkalla poikkesin hautausmaalle. Täkäläiset hautausmaat ovat varsin mielenkiintoisia ja siellä voisi viettää useammankin hetken tutkien erilaisia muistomerkkejä.

 



Muistomerkkejä on muuallakin kuin hautausmaalla. Yhteen hyvin surulliseen, mutta samalla hellyttävään muistomerkkiin törmäsin matkallani merelle. Se on lapsilta ja mieheltä vaimolle ja äidille.


Kevään tulo etenee täällä aika hitaasti. Puiden lehdet ovat olleet aukeamaisillaan jo monta viikkoa. Muutamat puut ja pensaat kuitenkin jo kukkivat ja tuoksuvat. Tarvinneeko sanoakkaan, kuinka kovin tänäänkin tuulee.




Mukavaa sunnuntaita!

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Keskusteluja energiasta

Esittelin eilen täällä Aberdeenissa omaa tutkimustani. Kerroin ajatuksiani ubiikista energiasta ja tarkastelin sitten lähemmin kaakkoisen Suomen asukkaiden näkemyksiä tuulivoimarakentamisesta. Esitelmäni poiki hienon keskustelun, joka liikkui tuulivoimaloiden design-kysymyksistä aina erään Orkneyn saaren yhteisön omistamaan tuulivoimalaan. Kyseinen Orkneyn tuulivoimala tuottaa omistajilleen 300 000 puntaa joka vuosi ja tästä on tullut kyläyhteisölle ongelma, sillä he eivät enää tiedä mihin kaiken tämän rahan käyttäisivät. En tiedä onko ongelma kovinkaan yleinen, mutta kyseessä on kuitenkin varsin positiivinen ongelma. Raha ei kuitenkaan aina ratkaise, ja toisen kuulemani esimerkin mukaan eräs paikallinen kyläyhteisö vastustaa tuulivoimaloiden rakentamista siitä huolimatta, että ne tuottaisivat sille rahallista hyötyä. Haitat on siis arvioitu suuremmiksi kuin rahan tuoma hyöty.
Tuulivoimalat ja niiden rakentamissuunnitelmat herättävät suuria tunteita. Erään tutkijan ystävä oli ollut mukana yleisötilaisuudessa, jossa tunteet olivat kuumenneet niin kovasti, ettei kyseinen henkilö ollut uskaltanut sanoa omaa mielipidettään. Huoli yhteisön mahdollisesta kahtiajakautumisesta näkyy myös Kaakkois-Suomessa ja se tuli esille myös Ajankohtaisen kakkosen 23.4.2013 lähetetyssä monsterimylly-jutussa, johon liittyvää nettikeskustelua voi lukea YLEn sivuilla. Huoli yhteisöstä ei ole lainkaan turha. Skotlannin tuulivoimarakentamisesta jo kymmenen vuotta sitten tutkimusta tehnyt kulttuuriantropologi kertoi seminaarissa, että hänen tutkimansa kyläyhteisö oli voimalakeskustelun jälkeen jakautunut jyrkästi kahteen leiriin ja tästä toipuminen oli vienyt vuosia. Tällaisia ongelmia ei pystytä ratkaisemaan rahalla, vaan niihin on pyrittävä vaikuttamaan jo ennen kuin yhteisö alkaa jakautua. 
Tutkijat Wolsink (2005) sekä Cass ja Walker (2009) ovat nostaneet esille tunteet oikeudenmukaisuusta (justice) ja kohtuullisuudesta (fairness). He tarkoittavat näillä sitä, että energiahankkeissa mukana olevien paikallisten ihmisten tulisi tuntea, että heitä oikeasti kuunnellaan ja että heidän mielipiteillään on vaikutusta päätöksenteossa. Nyt liian monille näyttäisi jäävän tunne, että mielipidettä kyllä kysellään erilaisissa arvioinneissa tai yleisötilaisuuksissa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Tämä saattaa johtaa siihen, että asukkaat alkavat tekemään kiusaa ja erilaisten valitusmahdollisuuksien kautta viivästyttävät hankkeita.
Keskustelimme jonkin verran myös siitä, kuinka energiantuotanto hyödyntäisi kyliä ja yhteisöjä mahdollisimman paljon. Skotlannissa on kannustettu kyläyhteisöjä hankkimaan itselleen tuulivoimatuotantoon sopivia maa-alueita, jotta koko yhteisö voisi hyötyä myöhemmin maata myymällä.
Esitelmäni poiki keskustelua myös siitä mitä energia oikeastaan on. Voiko sen nähdä, haistaa, kuulla tai tuntea? (Ei voi luki kirjassa, kyllä voi sanoi moni seminaarilainen.) Mietimme myös kuinka vähän ihmistieteet ovat energia-asioita tutkineet. Se on hämmästyttävää, kun ajattelee, kuinka keskeinen asia energia meille ihmisille on. Onko asia kuten antropologi Harold Wilhite kirjoittaa: “People do not consume energy per se, but rather things energy makes possible, such as light, hot water, travel etc”?
Tänään iltapäivällä löysin kirjastosta antropologi Laura Naderin toimittaman paksun energiaa pohtivan kirjan (The Energy Reader, 2010). Hän kirjoittaa, että energiakysymys ei  ole tekninen, vaan sosiaalinen ongelma, sillä meidän on rakennettava järjestelmä, joka huomioi ihmisen heikot kohdat eli ihmisen tapa tehdä virheitä. Vaikein haaste on saada asiantuntijat arvioimaan itseään ja omaa, ehkäpä varsin lukkiutunutta, tapaansa tarkastella asioita.  
PS. Täällä tarvittaisiin nyt vähän enemmän aurinkoenergiaa. Kevät junnaa paikoillaan, kun on niin kylmää. Tänään satoi pariin otteeseen jopa rakeita. Täällä myös tuulee kylmästi ja kovaa - lähes joka päivä. 


lauantai 20. huhtikuuta 2013

Liikkeellä

Kun on kävellyt viisi tuntia, niin tietää kyllä tehneensä jotakin. Lähdin tänä aamuna aikaisin kävelemään majapaikastani kohti keskustaa. Tavoitteenani oli ehtiä junaan, joka veisi minut Stonehaveniin katsomaan Dunnottarin linnaa. Olin etukäteen selvittänyt, että linnaan on noin kolmen mailin kävelymatka Stonehavenin satamakaupungista. Juna kulki aivan rannikon viertä ja sain koko lyhyen matkan ihastella merimaisemaa. Stonehavenin asemalta kävelin pihojen reunustamaa katua kohti  keskustaa ja ihastelin brittien tapaa hoitaa puutarhojaan. Askel tuntui kevyeltä ja lisäsin vauhtia.

Antropologit Tim Ingold ja Jo Lee Vergunst ovat toimittaneet artikkelikokoelman Ways of Walking - Ethnography and Practice on Foot (2008). Kirja sai alkunsa eräästä seminaarista, jossa osallistujia pyydettiin kertomaan keiden kanssa he olivat viettäneet aikaansa kävellen. Esitysten perusteella syntyi kirja, jossa toimittajat toteavat, että ajatteleminen ja tunteminenkin ovat itse asiassa kävelemistä, liikettä. Heidän mielestään kävelemisen etnografinen tarkastelu voi auttaa meitä ymmärtämään mitä ihmisen sosiaalisuus itse asiassa on.

Itse olen vähän hätäinen kävelijä: minusta tuntuu, että minulla pitäisi aina olla jokin selkeä, tiedossa oleva päämäärä, eikä epämääräinen kuljailu oikein kuulu tapoihini. Oikeastaan se saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Kun lähdin Stonehaveniin, päätin, että nyt saan eksyä ja poiketa suunnitellulta reitiltä. Tai oikeastaan en edes suunnitellut reittiä. Ajattelin, että löytäisin sen kyllä.

Stonehaven oli niin pieni paikka, että reitti rannalle ja siitä kohti Dunnottarin polkua oli helposti löydettävissä. Täällä on hyvät opasteet, joten ihan hirveästi en päässyt kävelemään omille teilleni. Stonehavenin satamassa kulku piti suunnata pienelle kujalle ja hetken näytti siltä, että joutuisin suoraan jonkun takapihalle. Tunnistin heti tuon epämukavuuden tunteen: Apua, mitähän nuokin ajattelevat, kun minä täällä niiden takapihalla hyppelen. Siitä polku kuitenkin lähti nousemaan varsin jyrkästi aidan viertä ylöspäin.Ylhäältä avautui hieno näköala Stonehaveniin. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä, rauhoittelemaan mieltäni ja jatkoin sitten eteenpäin.



Ylempänä näinkin jo maailmansodissa kaatuneille paikallisille pystytetyn muistomerkin. Polku linnaan oli kuitenkin poikki. Se oli suljettu aidalla ja opaste kertoi, että näin oli eroosion takia. Linnaan pääsisi läheistä tietä pitkin. Lähdin vähän pettyneenä kiipeämään muistomerkille, mutta kun pääsin sinne näin, että polulla oli ihmisiä matkalla kohti linnaa. Päätin, että jos nuokin, niin sitten minäkin. Koska lähiaikoina oli ollut aika sateista, polku oli paikoin liukas. Olin myös unohtanut oman korkeanpaikan kammoni ja nyt se muistutti olemassaolostaan. Polku nimittäin kulki paikoin hyvin lähellä kallion reunamaa. Ja kyllä - se oli kamalaa. Kävelin kuitenkin eteenpäin, askel kerrallaan ja  Dunnottar alkoi tulla lähemmäs ja lähemmäs. Katsoin upeata maisemaa ja unohdin putoamisen pelkoni. Yhtäkkiä kuulin vienon säkkipillin soiton: luulin ensin kuvittelevani kaiken, mutta ääni voimistui sitä mukaa kun tulin lähemmäs linnaa. Läheltä kuultuna soitto ei enää ollut aivan niin kaunista kuin kauempaa, mutta yhtä kaikki kilttipukuinen mies siinä turistien iloksi soitteli.



Dunnottarin linna  sijaitsee mielettömällä paikalla, valtavan tasaisen, jyrkkäseinäisen kallion päällä. Sen yhdistää mantereeseen vain kapea kannas, josta polku linnaan kulkee. Linnalla on pitkä ja verinenkin historia, joka alkaa jo 1200-luvulta. Nykyisin se on ympärivuotinen nähtävyys ja nytkin siellä oli varsin paljon vierailijoita.



Linnaa ympäröivillä kallioilla pesii valtavasti lintuja. Itse näin vain lokkeja, mutta siellä on myös lunneja. Kiertelin aikani linnaa ja lähdin sitten paluumatkalle samaa tietä, jota tulinkin. Nyt kävelijöitä oli paljon enemmän ja monet ihmettelivät, voiko polulle mennä, vaikka se onkin suljettu. Polulta poikkeaminen ei täällä käy laatuun. Polun vieressä oli viljeltyjä peltoja ja niitä reunustivat sähköpaimenin varustetut piikkilanka-aidat. No trespassing! Stonehavenista matkani jatkui bussilla Aberdeeniin ja keskustasta kävelin taas tänne majapaikkaani. Väsyneistä jaloista huolimatta tunsin oloni tyytyväiseksi. Kävelemällä olin oppinut linnasta ja sen ympäristöstä paljon enemmän kuin jos olisin vain ajanut autolla suoraan parkkipaikalle. Voin hyvillä mielin yhtyä Ingoldin ja Vergunstin ajatukseen: "The movement of walking is itself a way of knowing."





torstai 18. huhtikuuta 2013

Sähköä ja lämpöä

Olen pikku hiljaa opetellut asuintaloni tavoille. Minulla on tässä huoneessani pieni kaappi, josta löytyy vedenkeitin. Sen johto roikkuu irrallaan tuossa lattialla. Kun yritin ensimmäisen kerran keittää teetä, ei keitin toiminut. Aikani töpselihässäkkää katseltuani tajusin, että siinähän on katkaisija. Napsautin siitä, sain teeni ja olin tyytyväinen. Samana iltana menin suihkuun ja kappas - tällaista härveliä en ollutkaan aiemmin nähnytkään.



Suihkuni toimi sähköllä ja siinä oli pari säädintä. Toinen lämpötilaa varten ja sitten se toinen, jonka tarkoitus ei ole minulle vieläkään selvinnyt, sillä siitä ei tapahdu mitään. Siinä kyllä lukee low, med ja high, joten arvelen sen olevan veden paineen säädin. Ja olihan siinä tietysti power-nappi. Siinä sitten seisoin ja painelin virtanappulaa, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta ymmärsin, että jossain täytyy taas olla jokin katkaisija tätäkin varten ja niinhän se pienen etsinnän jälkeen löytyi huoneeni seinästä. No suihkusta tuleva vesi oli joko hirveän kuumaa tai aivan kylmää. Lämpötilan säätimellä ei ollut mitään merkitystä. Ei kovin mukavaa.

Nyt olen oppinut lämmön ja sähkön pelisäännöt. Keskuslämmitys on päällä illalla noin viidestä aamuun saakka. Silloin patteri lämpiää (= kyllä täällä on central heating) ja huoneessa on lämmin. Tästä samasta syystä aamulla suihkustakin tulee tasaisen lämmintä vettä ja ihan yhdellä napin painalluksella. Koska lämpö on poissa päivän, ei lämmintä vettäkään ole riittävästi. Siksi illalla ei kannata käydä suihkussa. Tuo suihku on vähän pelottava, sillä virtakytkin ei jostain syystä aina oikein toimi. Veden tulo ei ota loppuakseen ja nappia saa painella koko ajan. Kenenkähän hyväkkään ajatus on ollut tällainen sähköllä toimiva suihku? Onhan se tietysti aika vaivalloista avata niitä hanoja.







tiistai 16. huhtikuuta 2013

Äänimaisemia

Istun King College Chapelin aidalla ja tarkkailen ohikulkijoita. Täällä taitaa olla jonkin sortin opiskelijavaalit tulossa, sillä mainoksia on kiinnitetty vähän joka puolelle ja niitä jakavia opiskelijoita on joka puolella. Kuuntelen kampusalueen äänimaisemaa. Tänään tuulee, eikä tuuli ole ihan pienimmästä päästä. Tuuli lennättää terviä hiekanjyviä kasvoille ja tuntuu puhaltavan minut kumoon.Tuulen kohina peittää alleen lähes kaikki muut äänet. Tuuli synnyttää myös monet muut kuulemani äänet. Niinpä kuulen kuivien lehtien lentämisestä syntyvää rapinaa ja puiden natinaa, suhinaa ja risahduksia. Vähän pelottaa kestävätkö vanhat puut tuulen voimaa. Arvelen, että kestävät, sillä kaipa puut täällä ovat tottuneita tällaiseen tuuleen. Kun tuuli vähän hellittää kuulen myös opiskelijoiden puheen sorinaa ja lokkien kirkunaa. Lokkeja on täällä paljon ja niillä taitaa olla pesimäaika, puuhat ovat vähän sen näköisiä. Lokit surffailevat tuulessa ja pilvet kiitävät taivaalla.



Myös kirjaston äänimaisema on moninainen. Pääsin lopulta tänne sisällekin. Se ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä kirjaston käyttäjällä tulee olla kulkukortti, jolla pääsee porteista sekä sisään että ulos. Oma ID-korttini oli lähetetty Suomeen, josta se on nyt tulossa tänne takaisin. Sain onneksi itselleni vierailijan kulkukortin.

Kirjaston alakerrassa on kahvila, ykkösessä lehtiä ja työskentelytiloja. Ensimmäisessä kerroksessa käy melkoinen sorina, joka aika ajoin yltyy lähes meteliksi. Ihmisiä on paljon ja äänet kantautuvat tänne myös alakerran kahvilasta. Täällä ei pysty keskittymään työntekoon, vaan täytyy lähteä ylemmäs.Ylempänä on hiljaista, mutta kaikki työpisteet ovat varattuja. Mitä ylemmäs menen, sitä hiljaisempaa on. Antropologian kirjat ovat kuudennessa kerroksessa, ja täältä on  upeat näköalat merelle. Siellä näkyy suuria laivoja ja valtaisia vaahtopäitä. Kaupungin infopisteen nainen kertoi, että täällä voi nähdä myös delfiinejä. Siispä parkkeeraan työpisteeni huomisaamuna tänne ylös ja ryhdyn analyysihommiin.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Tervetuloa Aberdeeniin - Welcome to Obar Dheathain

Saavuin Aberdeeniin Köpenhaminan ja Stavangerin kautta. Kummassakin puhalteli kolea tuuli, mutta täällä pellot jo vihertävät ja aurinko paistaa. Puissa on jo silmuja ja paikoin kevätkukatkin kukkivat.



Olen tullut tänne oppimaan jotaikin uutta. Kävin saavuttuani kiertelemässä Aberdeenin vanhassa kaupungissa, jossa myös yliopisto sijaitsee. Opiskelijat olivat juuri päässeet luennoilta ja kadut olivat täynnä nauravia nuoria. Monikielinen puheensorina kaikui kapeilla kivisillä kaduilla ja virittelipä joku porukka jo kitaroitaan ja lauluääniäänkin kevään kunniaksi.

Aberdeeniä sanotaan Euroopan energiapääkaupungiksi, mutta ihan ensi silmäyksellä se ei siltä vaikuta. Lentokoneesta bongasin viisi tuulivoimalaa. Ainakin osa näytti olevan maalaistalojen (tosin aika suurten sellaisten) läheisyydessä. Kaupungin keskustassa näkymä on varmaankin hieman erilainen.

Yliopiston kirjasto on valtavan upea rakennus. Se sijaitsee ihan vanhan kaupungin kupeessa, kuitenkaan riitelemättä sen kummemmin ympäristönsä kanssa. Ehkä pitänee selvittää, minkälainen prosessi kirjaston rakentaminen on ollut. Miettikääpä, jos Lappeenrannan linnoitukseenkin rakennettaisiin tuollainen.