torstai 29. toukokuuta 2014

Antropologi aurinkopaneelityömaalla

Vietin viime viikonloppuna kaksi upeaa aurinkoista päivää osallistumalla aurinkopaneelitalkoisiin. Talkoiden – tai oikeammin oppimistyömaiden – tarkoituksena oli välittää osallistujille tietoa siitä miten aurinkopaneelit asennetaan erilaisille katoille ja mitä tässä työssä tulee huomioida. Osallistujat ovat mukana järjestyksessä jo toisessa eteläkarjalaisessa aurinkopaneelien yhteistilauksessa (katso lisää Aurinkosähköä Suomeen).

Työmaiden tavoitteena on, että osallistujat oppivat sekä tekemällä itse että myös jakamalla omaa osaamistaan ja näkemyksiään. Samalla oppimistyömailla ylläpidetään talkooperinnettä ja rakennetaan yhteisöllisyyttä. Talkooisäntä saa samalla työvoimaa asennukseen.


Vaikka olen kasvanut perheessä, jossa on harrastettu käsillä tekemistä, kaikenlaista rakentamista ja näpertelyä, olen itse rakennushommissa aika avuton – en erota pulttia mutterista, momenttiavainta lenkkiavaimesta enkä varsinkaan tiedä mitä on pianolanka. Siksipä jännitin talkoisiin osallistumista aika lailla. Pelkoni oli kuitenkin täysin turhaa ja minut otettiin joukkoon siinä missä muutkin.

Erityisen vaikuttunut olin siitä, kuinka turvallisuustekijät oli työmailla huomioitu. Katoilla oli turvaköydet, osallistujilla oli turvavaljaat ja kypärät päässä. Turvallisuusasiat käytiin läpi ja talkoopaikan koordinaatit oli kiinnitetty näkyvälle paikalle, mikäli jotakin sattuisi. Kun seuraavana päivänä sain haavan sormeeni, sain samalla läksytystä siitä, etten käyttänyt suojakäsineitä vaikka piti. Olihan minulla ne hanskat, mutta olin ottanut ne pois, koska tunsin olevani tosi kömpelö niiden kanssa. Eipä olisi pitänyt. Kuumana päivänä aurinkorasva ja vesi kuuluivat myös turvallisuustekijöihin.


Oma tavoitteeni oli kerätä tutkimusaineistoa osallistuvan havainnoin keinoin. Mukanani oli monenlaista varustusta, kamera sekä perinteinen kynä-paperi -yhdistelmä olivat jälleen kerran ne toimivimmat. Valokuvia kertyikin lähes pari sataa, videoklippejä muutamia. Muistiinpanoja kirjoittelin kotona vielä pitkälle iltaan. Päivien parasta antia oli ehdottomasti se, että sain itse nähdä ja myös kokeilla mitä kaikkea asennustyömailla tehdään. Aurinkopaneelien asennus vaatii monta erilaista työvaihetta ja työ on varsin ruumillista – korkean paikan kammosta ei ole hirveästi apua, jos paneeleita asentaa katolle. Vaikka aiemmin haastattelemani ihmiset ovatkin kertoneet, että paneelien asennus on lasten leikkiä, on kuitenkin totta, että se vaatii monenlaista osaamista, eikä rakennuskokemuksestakaan ole haittaa. Loogisen ajattelun on myös syytä olla kohdillaan, jotta säästytään suuremmilta virheiltä ja tietenkin myös turhilta rei’iltä katossa. Oppimistyömaat palvelivat juuri tätä tarkoitusta. Oppimistyömailla näytti syntyvän myös monenlaisia tarvelähtöisiä, tilanteeseen sopivia arjen innovaatioita.


Omat kokemukseni olivat molemmilla työmailla erittäin hyvät ja samalla hyvin erilaiset. Ensimmäisenä päivänä talkooväkeä oli 10 henkilöä ja oma työni painottui enemmän havainnointiin kuin osallistumiseen. Ihmisten kanssa oli helpompi jutella varsinaista oppimista häiritsemättä, sillä joku oli aina vähän sivussa varsinaisesta työstä. Toisena päivänä talkooväkeä oli puolet vähemmän ja oppimistilanne oli selkeästi tiiviimpi, jopa intiimimpi. Omaa kokemusta pulttien rasvauksesta ja mutterien kiinnittämisestä tuli enemmän, mutta samalla kuvaaminen ja keskustelu osallistujien kanssa jäivät vähemmälle. Kameraa käyttävä tutkija ei tällä työmaalla hävinnyt yleiseen hälinään, vaan kameran laukaisimen rasahdus kuului joka kerta selvästi. En tiedä johtuiko se edellisen päivän opeista, mutta toisena päivänä olin kyllä jo itse vähän paremmin kartalla niistä pulteista ja muttereista.


Ilokseni toisella työmaalla oli myös energiakysymyksistä ja paneelien asennuksesta kiinnostuneita naisia. Lähes kaikki aurinkoenergiaan liittyvät tilaisuudet, joihin olen osallistunut, ovat olleet hyvin miesvaltaisia. Haastatteluissa on kuitenkin tullut esille, että paneelien hankintapäätös tehdään yleensä yhteisesti ja nyt tapasin ensimmäisen naisen, joka tässä asiassa sanoi olevansa se primus motor.

Lämpimät kiitokset kaikille, että sain olla mukana. Toivotaan, että aurinkoiset säät jatkuvat.
Kristiina Korjonen-Kuusipuro

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Tutkija turistina

Perheeni tuli Skotlantiin kahdeksi viimeiseksi viikoksi ja yritin näyttää heille parhaat puolet niin Aberdeenistä kuin Skotlannistakin. Kävimme ystäväni Gracen opastuksella linturetkellä Don-joen varressa. Näimme haikaroita, joutsenia, erilaisia lokkeja, tiltaltteja ja lukusia muita pikku lintuja, mutta emme valitettavasti kuningaskalastajaa, vaikka sekin siellä pesii. Itse toivoin myös näkeväni saukkoperheen, mutta saukotkin pysyttelivät piilossa. Hylkeitä sen sijaan oli meren rannassa useita.





Juhannuksena kiersimme Glasgow’n ja Edinburghin sekä teimme pienen kiertoretken oikeille Ylämaille akselilla Loch Lomond – Inverurie – Oban – Glencoe. Viimeisellä viikolla teimme vielä pienen retken Invernessiin ja risteilimme Loch Nessillä. Saimme siis jonkin verran kokemusta Skotlannin matkailijoille tarjoamista nähtävyyksistä ja palveluista. Glasgow’ssa saimme kyllä parasta ”palvelua”, sillä oppaanamme olivat siellä asustelevat Mari ja Anna sekä Buckley-koira. Juhannusaatto sujui rattoisasti puistoja ja katuja kierrellen, syöden ja kahvitellen.

Skotlannissa on helppoa olla turisti – nähtävää on paljon ja valikoimaa erilaisista palveluista on tarjolla runsaasti. Varailin itse bussikierroksiamme netistä ystävien suositusten perusteella. Kiertomatkamme Ylämaille kesti 7 tuntia ja sen hintaa koko porukalta tuli lähes 200 euroa, mutta retki oli ehdottomasti hintansa väärti. Matkaa tehtiin pikku bussilla, johon mahtui max. 16 henkilöä ja tämä takasi sekä jouhevan liikkumisen kapeilla teillä että myöskin henkilökohtaisen palvelun matkan aikana. Bussin kuljettaja oli kilttiin, vaelluskenkiin ja tuulitakkiin pukeutunut Murray. Matkan aluksi hän kyseli kaikilta mistä olimme ja koko matkan ajan hän kertoi tarinoita Skotlantiin ja ennen kaikkea tietysti ohitettaviin paikkoihin liittyen ja soitti välillä tarinoihin liittyvää musiikkia. Mieleeni jäi ennen kaikkea oppaamme huumori ja se ystävällinen, mutta ei tunkeileva tapa, jolla kaikki matkustajat huomioitiin. Tarinoita saimme kuulla myös Loch Nessin kierroksellamme, jossa bussi kuljetti meidät satamaan ja haki meidät laivaretken päätyttyä Urquhartin linnasta. Nessienkin näimme - tai ainakin kuvittelimme näkevämme.





Skotlannin historiassa on synkkä jakso, joka nousi esille molemmilla bussikierroksilla. Highland Clearances eli Ylämaiden puhdistukset alkoivat 1700-luvun puolen välin tienoilla ja kestivät noin 100 vuotta. Kuulemani mukaan puhdistukset alkoivat, koska maanomistajat tajusivat, että saisivat maalleen suuremman tuoton kasvattamalla lampaita kuin antamalla sen vuokralle viljelijöilleen. Niinpä ihmiset ajettiin pois. Ihmiset muuttivat kuka minnekin elannon perässä ja Ylämaat tyhjentyivät. Osa ihmisistä sai työtä teollistumistaan aloittelevasta Glasgow’sta, osa jopa lähti siirtolaiseksi Amerikkaan. Monille perheille siirtymät koituivat kohtalokkaiksi. Puhdistukset aiheuttivat kulttuurisen trauman, jonka jäljet ovat yhä näkyvissä kulttuurissa monenlaisina kertomuksina. Se näkyy yhä myös politiikassa ja jopa maisemassa, jos sitä vain osaa etsiä. Lisätietoa puhdistuksista löytyy esim. BBC laatimalta sivustolta tai esimerkiksi Paul Basun tutkimuksesta Narratives in Landscape. Osittain varmasti puhdistusten aiheuttamien pakotettujen siirtymien takia myös sukututkimus on Skotlannissa hyvin näkyvää. Esimerkiksi Invernessissä on suuri sukututkimuskeskus, jonne voi mennä etsimään tietoa omista skotlantilaisista juuristaan, jos sellaisia sattuisi olemaan. Keskus ei kylläkään ole tuo kuvassa näkyvä rakennus. Se on Inveraray Castle - kyllä, juuri se linna, jonne Downton Abbeyn väki matkusti jouluksi.



Oma vierailuni Skotlannissa on päättynyt ja kirjoitan tätä jo omassa keittiössäni. Aika Aberdeenissa on ollut antoisaa ja hedelmällistä ja haggiksen lisäksi tuliaisina on paljon uusia ajatuksia ja kokemuksia. Suuri kiitos kuuluu kaikille tapaamilleni ihanille ihmisille, jotka ovat tehneet tutkijavaihdostani elämyksen. Kiitos siis teille kaikille! Niin paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta, että toivottavasti pääsen Skotlantiin uudestaankin.


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Arkipäivän pieniä keskusteluja

Matkani aikana olen suuresti nauttinut ihmisten tapaamisesta. Olen tavannut eri alojen tutkijoita, heidän perheitään, uusia ystäviä, sukulaisiakin. Olen nauttinut myös satunnaista arkipäivän kohtaamisista vieraiden ihmisten kanssa. Koiranulkoiluttajan tapaamisesta, bussipysäkkikeskusteluista tai vaikkapa kaupan kassarouvan lyhyestä jutustelusta - mitä kuuluu, eikö olekin ihan kiva ilma (tai vaihtoehtoisesti eikö olekin ihan hirveä ilma), toivottavasti loppupäiväsi sujuu hyvin jne. Tällä viikolla näitä keskusteluja on tuntunut olevan entistä enemmän ja osa on tuntunut vähän absurdeiltakin: eräänä päivänä tuntematon mies kysyi minulta hississä miksi olin valinnut juuri kuudennen kerroksen (koska antropologian kirjat ovat siellä), vanhempi herrasmies jutusteli Mannerheimista ja sääskistä bussipysäkillä (kun olin lyhyen sääkeskustelun jälkeen kertonut olevani Suomesta), eilen kävin erään yliopistolla työskentelevän naisen kanssa keskustelun Suomen koulujärjestelmästä kun ensin olimme päivitelleet kuinka sattuikin, että kirjasto aukeaa vasta 8:30. Keskustelu saattaa lähteä kummallisille urille lauseen Funny that you should mention ... alun jälkeen.



Miksi sitten nämä pienet jutustelut tuntemattomien kanssa piristävät? No yksi syy on tietysti se, että kun olen täällä yksin, niin kaipaan sosiaalisia kontakteja (kyllä minäkin, joka usein väsähdän sosiaalisuuteen). Pidän niistä myös siksi, että niistä tulee tunne, että olen olemassa, minut on huomattu. Valitettavasti Suomessa kulttuuri on juuri päin vastainen. Yritämme vältellä kohtaamisia viimeiseen asti ja olla niin kuin toista ei olisikaan. Tästä syntyy itsellekin tunne, että on ikään kuin näkymätön, ketään ei kiinnosta. Karseimmillaan tämä johtaa siihen, että tuijotetaan katua sen sijaan, että reilusti tervehdittäisiin. Jopa puolituttuja yritetään kaihtaa, saati sitten, että huomioisi aivan vieraan. Sehän olisi ihan kauheata. Olen kyllä käynyt mukavia keskusteluja vieraiden kanssa Suomessakin, mutta en niin usein kuin täällä. Täällä kuuluu asiaan vaihtaa muutama sananen ja ainakin hymyillä. Suomessahan hymyilevät vain humalaiset tai muuten hullut.

Olen itsekin oppinut huomioimaan muita paremmin ja nautin siitä. Eräänä päivänä tosin yllätyin itsekin, kun kysyin kahvilajonossa laukkuaan hätäisen näköisenä kaivelevalta tytöltä riittävätkö hänen rahansa ja voisinko jotenkin auttaa. Sillä kertaa en voinut, sillä kassatäti antoi puuttuvat kolikot anteeksi, mutta tyttö kiitteli moneen kertaan tarjouksestani ja kertoi, että hänellä oli kukkaro hukkunut. Toivon kovasti, että tämä välittämisen tapa ei ainakaan ihan heti unohdu, sillä minusta on ollut ihana kohdata vieraita ihmisiä, kysellä heitä mistä he tulevat ja missä asuvat. Osasta näistä ihmisistä on tullut hyvän päivän tuttuja, osasta ehkä jopa uusia ystäviä. Pienen alkulämmittelyn jälkeen täällä voi aina kysyä mitä mieltä sinä olet Skotlannin itsenäistymishaaveista – sen jälkeen voikin vain sujuvasti kuunnella.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Kaupunkikierroksella Englannissa

Viime viikolla reissasin Englannin puolelle ja kävin vierailulla Northumbrian yliopistossa Newcastlessa, Durhamin yliopistossa ja lopuksi vielä viikonloppuvisiitillä Yorkissa. Kamerani alkaa olla tiensä päässä ja jostain syystä se suostuu ottamaan kuvia ainoastaan rakennetusta ympäristöstä. Niinpä tästä tulee jälleen yksi rakennetun kulttuuriperinnön kerroksia valottava kuvakavalkadi.



Newcastlesta mieleeni jäivät upeat sillat, jotka asettuvat kauniisti toistensa lomaan.Tyne-joen rannalle rakentuneessa Newcastlessa on vahva teollisen kaupungin leima, mutta viimeisten vuosikymmenien kuluessa kaupunki on kokenut suuren muutoksen koti luovaa taloutta ja se näkyy erilaisina taiteen ja kulttuurin ympärille rakentuneina keskuksina, kuten tuo Sage Gateshead peilitalo esimerkillään osoittaa.


Vierailin Newcastlessa Northumbrian yliopiston Sustainable cities -instituutissa, jonka työntekijät ovat hiukan tuuliajolla, sillä instituutti on lakkautettu. Osa työntekijöistä on jo lähtenyt, osalle on tarjottu töitä muualla yliopistolla. Instituutissa on tehty pitkään töitä mm. uusiutuvien energioiden parissa, joten on harmi, että yliopisto on päättänyt lakkauttaa yksikön. Syynä on mikäpä muukaan kuin raha ja resurssien keskittäminen strategisesti tärkeämpiin kohteisiin, jotta yliopisto pärjää kovenevassa kilpailusssa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Newcastlessa julkinen liikenne  on panostanut sähköisiin busseihin ja vuokrattavia polkupyöriäkin näkyi monissa paikoissa olevan saatavilla.
Newcastlesta jatkoin idylliseen Durhamiin, jossa minua odottivat antropologit ja maantieteilijät. Sain vierailla heidän energiahankkeensa palaverissa ja kuulin mielenkiintoisia näkökulmia brittiläiseen energiankulutukseen. Durhamin yliopistossa on oma energiainstituutti ja siellä alkaa syksyllä erittäin mielenkiintoinen, monitieteinen, energian ympärille rakennettu maisteriohjelma. Muutaman tunnin keskustelujen jälkeen kiertelin kaupunkia ja vierailin valtavassa katedraalissa, jossa toisesta päästä ei kunnolla nähnyt toiseen.



Viikonloppuni vierähti sukulaisten kanssa Yorkissa. York on matkailijoiden suosiossa ja kaupunki oli aivan täynnä ihmisiä. Kaupungilla on kuitenkin aivan mieletön historia: roomalaisaikaa, viikinkejä, keskiaikaa, muusta historiasta puhumattakaan. Eri ajoilta on säilynyt niin paljon nähtävää, että huonokuntoisempi matkailija väsähtää heti alkuunsa. 


Minusta kaupungin parhainta antia ihanien teehuoneiden lisäksi oli Yorkin linnamuseoon rakennettu 1800-luvun katu, jossa sai kävellä ja vierailla mm. poliisilaitoksella, koulussa, apteekissa ja karkkikaupassa. Kadulle oli luotu tuon ajan ääni- ja hajumaailmaa ja lisäksi valaistus vaihteli vuorokauden aikojen mukaan. Harmi vain, että kamerani ei suostunut tätä ihanuutta kuvaamaan.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Lähellä taivasta - visiting Caithness

Viime viikonloppu oli niin mielenkiintoinen, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Näin, koin ja kuulin niin paljon mielenkiintoisia asioita, että menee useampi päivä, ennen kuin sulatan sen kaiken.

Matkustin junalla Thursoon tapaamaan tutkijakollegaani Louisea. Hän on jatko-opiskelija Aberdeenin yliopistossa ja tekee tämän vuoden kenttätöitä Caihtnessin alueella uusiutuviin energioihin liittyen. Samalla tapasin täällä jo pidempään asustelleen suomalaisen Elenan. Ilman heitä näkemykseni Caithnessista olisi kyllä jäänyt aivan tyngäksi. Oli niin mahtavaa, kun he kertoivat kokemuksiaan ja tietojaan alueesta ja kierrättivät minua ympäri Caithnessia.



Caithness on siis manner-Skotlannin pohjoinen maakunta (county), joka kuuluu Ylämaan (Highland council area) alueeseen. Maisema on avaraa, melko tasaista, mutta kumpuilevaa, hyvin vihreää. Lähellä on myös vuoria, jotka siintävät horisontissa kauniisti. Paikoitellen on pieniä metsiköitä, mutta kuulemani mukaan ne ovat kaikki istutettuja. Maisemalle tyypillistä on myös kanervikko, jota voisi osittain kutsua myös suoksi, sillä se on paikoitellen hyvin märkää. Kollegani käytti niistä nimeä bog ja peatland. Aikaisemmin näitä soita on yritetty metsittää, mutta viime vuosina soiden ekologinen merkitys ja myös kauneus on ymmärretty uudella tavalla ja nyt suunta on päinvastainen – ainakin huonosti kasvavista metsistä yritetään päästä eroon. Soiden arvostamisesta kertoo sekin, että niitä tutkitaan paljon. Louise kertoikin, että nykyisin on vaikea mennä suolle ilman, että törmää tutkijaan.

Alueella on myös paljon arkeologisia muinaisjäänteitä. Kävimme tutustumassa noin 5000 vuotta vanhoihin kiviröykkiöihin (Camster Cairns), joiden varsinaista tarkoitusta ei kovin hyvin vielä tunneta. Röykkiöiden sisällä on kammioita, joista on löydetty sekä ihmisten että eläinten luita. Arkeologit ovat arvelleet röykkiöiden liittyvän jollain tavoin rituaaleihin.



Kävimme katsomassa myös brochin jäänteitä. Brochit, joille en oikein tiedä suomenkielistä nimitystä, ovat olleet korkeita, tornimaisia pyöreitä rakennuksia, joissa on ollut paksut kivistä ladotut seinät. Brochien jäänteitä löytyy Caithnessin alueelta monin paikoin. Tästä valitettavasti en saanut kuvaa, sillä kamerani temppuilee aika ajoin ja yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta kuvaa brochista.

Kun katsoo rantakallioita, voi hyvin ymmärtää, että kivi on täällä ollut se ensisijainen rakennusmateriaali. Kiveä onkin aikoinaan louhittu runsaasti ja sen käyttö näkyy yhä monin paikoin. Esimerkiksi aidat olivat kauniisti kivistä ladottu. Satunnaisen matkailijan on myös vaikea päätellä mikä on uutta ja mikä vanhaa, sillä kiveä on käytetty niin paljon eri aikoina.




1800-luvun alkupuoliskolla kalastuksesta tuli tärkeä elinkeino ja silloiset suuret silliparvet aiheuttivat alueelle kultaryntäykseen verrattavan boomin. Satamia rakennettiin joka ikiseen mahdolliseen poukamaan. Minulle mieleenpainuvin kokemus oli pieni satama, jonne on rakennettu 365 kivistä porrasta (Whaligoe steps). Näitä pitkin kalastajat ovat kantaneet tavaraa ylös alas. Kalastus hiipui kalaparvien huvetessa jo ennen vuosisadan puoliväliä, mutta paikka on yhä ehdottomasti kokemisen arvoinen (ja siellä on mielettömän ihana kahvila). Kallioiden reunamilla pesii lintuja, mutta lunnit pysyivät kyllä edelleen piilossa. Paikalliset olivat kuulleet huhuja, että merellä saattaisi näkyä myös miekkavalaita, mutta valitettavasti niitä ei kuitenkaan näkynyt. Täytyy kyllä myöntää, että korkeanpaikan kammoni sai taas hyvää siedätyshoitoa.


Thurso on Skotlannin pohjoisin kaupunki. Sinne rakennettiin 1950-luvulla Dounreayn ydinvoimala ja alueelle muutti sen myötä paljon uutta väestöä. Tällä hetkellä Thursossa on noin 9 000 asukasta, joista iso osa työskentelee edelleen ydinvoimalassa, vaikka sitä on ajettu alas jo viimeisen kymmenen vuoden ajan. On arveltu, että lopullinen alasajo kestää vielä toiset kymmenen vuotta. Paikallisessa museossa on ydinvoimalalla oma pieni näyttelytila ja oli hauskaa huomata, miten ihmisistä oli pidetty huolta ydinvoimalan rakentamisen aikoihin. Kaupunkiin muuttaville asukkaille oli tehty opaskirjanen siitä, kuinka Thursossa asutaan, miten omasta kodista pidetään huolta ja mistä mitäkin voi ostaa. Eräs vanhempi paikkakuntalainen oli myös kertonut kollegalleni, että vanhoista thursolaisista oli turvallista kohdata uudet asukkaat, koska heidät oli ikään kuin seulottu ja todettu kunnollisiksi kansalaisiksi. Alla olevassa kuvassa ydinvoimalan "pallo" näkyy taustalla. Tuota keltaista kasvia, gorse nimeltään (sanakirja kertoo, että kasvi on suomeksi piikkiherne), on kaikkialla. Niiden ympärillä leijuu kookoksen tuoksu ja auringossa ne ovat niin keltaisia, että silmiin sattuu.


Nyt Caithnessin alueella ollaan huolissaan tulevaisuudesta. Siellä panostetaan uusiutuviin energioihin ja matkailuun, sillä korvaavia työpaikkoja tarvitaan. Näitä kahta yritetään myös yhdistää ja toivotaan, että yhä useampi tulisi alueelle tutustumaan uusiin energiaratkaisuihin. Tuulivoimaloita nouseekin varsin tiuhaan tahtiin, eikä tämä tietysti miellytä kaikkia. Louisen kertoman mukaan, ensimmäiset tuulifarmit olivat ihmisistä hienoja, jopa majesteettisia, eikä niitä edelleenkään vastusteta, mutta jatkuvien uusien tuulivoimaloiden rakentaminen on alkanut herättää närää ja pelkoa siitä, että maisema on pian täynnä voimaloita. Myös merelle nousee off-shore tuulivoimaa ja suunnitelmat niidenkin lisärakentamiseen ovat massiivisia. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka myös taiteilijat ovat ottaneet energiateeman omakseen. Esimerkkinä taiteilija Sue Jane Taylor, jonka näyttely avautuu Thursossa ensi viikolla.


Ihastuin Caithnessin alueeseen kovasti, eivätkä kuvani pysty millään tuomaan esiin sitä avaruutta ja vihreyttä mikä siellä oli. Taivas tuntui olevan niin paljon lähempänä siellä kuin täällä Aberdeenissa. Toivottavasti pääsen vielä joskus takaisin, sillä pieni pala sydämestäni jäi Caithnessiin.



maanantai 27. toukokuuta 2013

Pohdintaa kaksikielisyydestä

Olin lauantaina tutustumassa Skotlannissa ja Englannissa asuviin suomalaisiin Finn-Guildin ja Lontoon suomalaisen merimieskirkon ystäväverkoston järjestämässä tilaisuudessa, jossa puhuttiin kaksikielisyydestä ja Suomi-koulujen merkityksestä kaksikielisyyden tukemisessa. Tapaaminen järjestettiin täällä Aberdeenissa. Lähellä Dee-jokea, luonnonkauniin alueen keskellä, oli kauniisti maisemaan istuva valoisa puurakennus, jonne kokoonnuimme. Paikan nimi oli Phoenix Community Centre. Se on asumisessaan ja elämisessään tukea tarvitseville tarkoitettu yhteisö, jota ylläpitää antroposofiseen filosofiaan ja Steiner-pedagogiikkaan pohjautuva Camphill-liike. Newton Deen alueella on monenlaisia asuintaloja, työskentelytiloja ja oma pieni kahvio ja kauppa. Siellä näytti olevan myös erilaisia maatalon eläimiä ja kanat tepastelivat pitkin ja poikin pihamaata.
Finn-Guild on kansalaisjärjestö, joka edistää Britannian ja Suomen kulttuurivaihtoa. Organisaatio on toiminut vuodesta 1965 alkaen. Finn-Guild ylläpitää yhdessä Lontoon suomalaisen  merimieskirkon kanssa ystäväverkostoa, jonka hyvän paikallistuntemuksen omaavat eri puolilla asuvat vapaaehtoiset auttavat tänne muuttavia erilaisissa arjen pulmatilanteissa tai tarjoavat vaikkapa vain juttuseuraa suomen kielellä.  Varsinkin täältä pohjoisen puolelta ystävyysverkostoon kaivattiin lisää aktiiveja. Järjestäjien edustajat korostivat, ettei ketään rasiteta liikaa ja ystävä voi sanoa myös ei.
Suomi-koulut antavat suomenkielen ja kulttuurin opetusta maailmalla ja tukevat vanhempia kaksikielisyyteen kasvattamisessa. Iso-Britanniassa toimii tällä hetkellä noin parikymmentä Suomi-koulua, joista kaksi on Skotlannissa. Päivän aikana kuulimme kokemuksia Edinburghin Suomi-koulusta. Pienten ryhmiin on ollut tulijoita ja lisää opettajia kaivattaisiin. Hekin ovat vapaaehtoisia eikä opettajia ole aina kovin helppo löytää, vaikka koulua on vain joka toinen lauantai. Työhön liittyy myös haasteita: Suomi-kouluun tuodaan paljon pieniä lapsia ja he ovat innoissaan mukana leikkimässä ja laulamassa, mutta haasteena on saada lapset pysymään mukana myös teini-iässä. Yksi päivän kysymyksistä olikin mikä motivoisi englanninkielisessä ympäristössä asuvaa nuorta käymään edelleen mukana ryhmissä? Olisiko yhtenä vaihtoehtona nimenvaihto? Koulu kun ei aina ole se houkuttelevin vaihtoehto. Suomi-koulujen sivuilta löytyy myös lista erilaisista rutiineista, joita kannattaa varsinkin lasten kielen yllä pitämiseksi noudattaa.
Kielen kehittyminen on merkillinen juttu ja vaikka en alan asiantuntija olekaan, niin jäin kovasti miettimään sitä miten eri kielet päähämme asettuvat ja miten ihmiset kieltä oppivat. Kielen oppimiseen liittyy myös niin paljon kulttuurisia piirteitä alkaen vaikkapa siitä missä ajassa ajattelemme, että kieli pitäisi oppia aina siihen onko mainitsemisen arvoista olla suomalaista alkuperää vai onko se jotain, jota ehkä pitää jopa hävetä. Olen itse seurannut oman perheeni muunkielisiä jäseniä ja pohtinut mikä suomalaisuuden ja suomen kielen merkitys heille on. Osa osaa kieltä jonkin verran, osa ei lainkaan. Kukaan heistä ei pidä suomea äidinkielenään eikä heille ole lapsena opetettu suomea. Suomessa kaikki ovat kuitenkin vierailleet säännöllisesti.
Kaksikielisyyspäivästä jäi päällimmäiseksi mieleen kokemusten moninaisuus. Oli mielenkiintoista kuulla niin monista eri kokemuksista ja tavata joukko niin erilaisia ihmisiä, joita kuitenkin yhdisti suomen kielen pohtiminen.  Kahden kielen oppiminen näyttäisi olevan asia, joka on hyvin henkilökohtainen, hyvin eri tavoin kehittyvä asia, eikä siksi kovin ehdottomia toimintatapoja tai neuvoja ole, vaan jokainen perhe ja ihminen kohtaa sen omalla tavallaan ja tekee omat päätöksensä kielen suhteen. Haasteet ja onnistumiset ovat yksilö- ja perhekohtaisia, mutta kokemusten jakamisesta on silti hyötyä. Varsinkin pienten lasten vanhemmat voivat joutua monenlaisten sosiaalisten paineiden alaisiksi kasvattaessaan lapsistaan kaksikielisiä tai sen vuoksi, etteivät näin tee tai että yrittävät, mutta eivät onnistu. Myöhemmin myös lapset itse voivat kyseenalaistaa vanhempiensa päätökset. Myös jokaisen lapsen kanssa joutuu toimimaan eri tavoin ja lopputuloskin voi olla erilainen, vaikka olisi toiminut ihan samalla tavalla. Ei mitenkään helppoa. Myös suomenkielisen vanhemman sukupuolella voi olla merkitys: äidit voivat käytännössä viettää enemmän aikaa lastensa kanssa kuin isät ja kielen opetus voi onnistua paremmin kuin isällä.
Päivän jälkeen mieleeni tuli myös ystäväni pro gradu -työ ”Monikulttuurisen identiteetin leikkauspisteessä – Perheen sopeutuminen uuteen kulttuuriin. Kielen ja kulttuurin suhteesta ystäväni kirjoittaa tutkija Karmela Liebkindiin viitaten seuraavaa: ”Äidinkielellä on tärkeä merkitys kulttuurisen identiteetin syntymiselle. Mitä enemmän lapsi kuulee äidinkieltään, sitä vahvemmaksi hänen yhteenkuuluvuutensa tiettyyn kulttuuriin kasvaa, hänen kulttuuri-identiteettinsä vahvistuu. Mitä enemmän yksilö kuulee omaa äidinkieltään ja elää omassa kulttuurisessa ympäristössään, sitä suurempi merkitys äidinkielellä on kulttuuri-identiteetin kehittymiselle.”  Hän kirjoittaa myös, kuinka kielen rajat tulevat esiin juuri uuden kulttuurin kohtaamisessa, niin sanotussa kulttuurisessa leikkauspisteessä, jolloin uuden kielen omaksuminen myötä monikulttuurisuudesta tulee monikielisyyttä.
Tutkiessaan Yhdysvaltoihin muuttaneita suomalaisia perheitä ystäväni hyödynsi käsitettä kolmas kulttuuri. Kolmas kulttuuri tarkoittaa sitä, että lasten ja nuorten elämään vaikuttavat heidän vanhempiensa kulttuuri(t), heidän nykyisen asuinmaansa kulttuuri ja näiden välimaastoon syntyvä oma kolmas kulttuuri. Oman kulttuurin arvostaminen on pääomaa, josta ei vieraassakaan kulttuurissa tarvitse luopua. Aberdeeninkin tapaamisessa puhuttiin, kuinka useamman kulttuurin tunteminen luo edellytyksiä erilaisten ihmisten sopuisalle kanssakäymiselle. Ystäväni kirjoittaa myös, kuinka samassa perheessä voi olla hyvin erilaisia kolmannen kulttuurin lapsia. Tämä tuli esille myös useiden Aberdeenissa kokemuksiaan jakaneiden henkilöiden puheissa.
Itselleni kaksikielisyyspäivästä jäi käteen paljon tietoa ja jaettuja kokemuksia, monta mukavaa muistoa ja uusia tuttavuuksia. Lämpimät kiitokset omalta osaltani päivän järjestäneille Hannalle ja Minnalle sekä kaikille osallistujille!


torstai 23. toukokuuta 2013

All Energy

Eilen aamulla sonnustauduin mustaan jakkupukuuni ja suuntasin Aberdeenin messu- ja konferenssikeskukseen All Energy -tapahtumaan. Paikalla oli oltava heti aamusta, jotta ehti kuuntelemaan konferenssin avaussessiota, jossa puhui Skotlannin hallituksen ministeri Fergus Ewing (Minister for Energy, Enterprise and Tourism). Ilmeisesti ministerivierailusta johtuen tapahtuman turvatoimet olivat varsin tiukat: poliisit partioivat näkyvästi heti sisääntuloaulassa ja ovilla oli vartijat tarkastamassa nimilappuja. All Energy on Britannian suurin vuosittainen uusiutuvien energioiden tapahtuma. Vierailijalle messut ja konferenssi olivat ilmaisia, mutta näytteilleasettajat luultavasti maksavat hieman enemmän. Heitä oli yli 600, joukossa myös muutamia suomalaisia yrityksiä kuten Wärtsilä ja West Finland Energy Cluster (EnergyVaasa).


Avaussessiosta jäi päällimmäiseksi mieleen tahto, jolla uusiutuviin energioihin täällä panostetaan. Täällä Skotlannissa halutaan olla edelläkävijöitä, suurimpia ja parhaimpia.  Monissa puheissa esitetty toive oli, että jokainen yhteiskunnan jäsen olisi omalta osaltaan mukana tukemassa maan energiatavoitteita. ”Communities must support what we do”, sanoi ministeri Ewing. Alalle luvattiin syntyvän työpaikkoja ja ministerin puheessa vilahtikin, että uusiutuvien energioiden alalla oli vuonna 2012 11 000 työpaikkaa. Tämä on jo enemmän kuin perinteisellä viskisektorilla, joka sekin  on täällä tärkeä työllistäjä (n. 10 000 työpaikkaa).
Skotlannin saaret, Orkney etunenässä, ovat avainasemassa olevia kehityslaboratorioita, joissa testataan uusia tuotantomuotoja. Saarelaiset ovat kuitenkin nostaneet esille kysymyksen oikeudenmukaisuudesta: onko oikein, että saaret ”uhrataan” energiantuotannon alttarille ja energia kuljetetaan muualle?  Pitäisikö tarkemmin suunnitella, että energiasta kulutettaisiin ainakin suuri osa siellä missä se tuotetaankin? Orkneyn roolia innovaatioiden paikkana on tutkimuksissaan tarkastellut myös antropologi Laura Watts.
Yksi tärkeä seikka, joka toistui konferenssissa useissa puheissa on tavoite ”pitää valot palamassa”. Kun saastuttavampia energiantuotantomuotoja korvataan uusiutuvilla energiamuodoilla, syntyy uhkakuvia, joissa energia loppuu ja valot sammuvat. Jo nyt esimerkiksi Skotlannissa on sellainen tilanne, että yhtään uutta tuulivoimalaa ei voida liittää verkkoon. Huono verkko aiheuttaa hankkeiden viivästymistä ja sitä, että kehitys ei aina ole niin lineaarista kuin hankkeiden rahoittajat toivoisivat. Rahoittajille ”time is money” ja aika paljon puhuttiinkin erilaista energian varastointiratkaisuista ja niihin panostamisesta.
Olin kuuntelemassa myös mielenkiintoista ”community energy” -sessiota, josta päävastuussa oli Community Energy Scotland -järjestö, joka tarjoaa yhteisöille apua energiaratkaisujen suunnitteluun ja toteutukseen.  Community energy tarkoittaa täällä paikallista tuotantoa, paikallista omistajuutta sekä paikallisia hyötyjä. Session esittäjät tarjosivatkin varsin yksityiskohtaisia neuvoja siitä mitä kannattaa ottaa huomioon, kun yhteisö itse alkaa suunnitella omaa energiantuotantoaan. Michelle Koster Orkneylta oli 200 kyläläisen omistaman tuulivoimayrityksen johtajana kertomassa miten he käyttävät saamansa tuoton. Saarelaiset olivat tehneet kyselyn, jossa ihmiset olivat saaneet esittää omia toiveitaan. Näistä oli valittu viisi kehityskohdetta, jotka olivat uimahalli, nuorten tukeminen, vesitaksi sekä asumisen ja laajakaistan parantaminen. Uimahallia kahdensadan asukkaan kylään ei kuulemma aiota rakentaa, mutta muut kehityskohteet ovat erittäin tärkeitä. Saarilla kun asutaan, liikenneinfra tulee erittäin kalliiksi ja siihen täytyy löytyä rahaa. Myös lasten koulumatkoja pääsaarille tuetaan. Tuulivoimalasta saatua hyötyä halutaan myös antaa laajemmin koko Orkneyn asukkaiden käyttöön. Tämä malli olisi mielenkiintoinen nähdä myös Suomessa, jossa tuulivoimayhtiöiden roolia kritisoidaan jonkin verran. Voimaloiden rahoittamiseen on Skotlannissakin lukuisia eri mahdollisuuksia: osa kerää rahat yhteisöltä, osa ottaa lainaa, osa kerää rahoittajia ympärilleen.
Edellisten lisäksi kävin kuuntelemassa myös smart grid -session ja energiatehokkuuteen liittyvän session. Väliajat kiertelin niitä yli 600 messuosastoa ja katselin erilaisia energiahärveleitä. Mitä pidemmälle iltaa kohti mentiin, sitä useammalle messustandille ilmestyi viskipullo... Päivän anniksi jäi ehkä tunne siitä, että täällä ihmisten panosta tarvitaan, sitä pyydetään ja sitä arvostetaan. Useimmissa puheissa toistui se, että kuluttajat ovat avainasemassa ja yhteisöillä on keskeinen rooli siinä, että energiatavoitteisiin päästään ja homma saadaan toimimaan. Ongelmiakin on ja niitäkin tuotiin esille lähes kaikissa puheissa. Kaiken kaikkiaan päivä oli varsin antoisa ja mielenkiintoinen. Musta jakkupuku oli oiva valepuku, sillä en erottunut joukosta lainkaan.